Linnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi vanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa haamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, — niin luultiin.
* * * * *
Keskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan parvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä. Täällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli ilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet luulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz Torninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä kirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton sanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja oli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi, niin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan levottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat olivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään ei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse tähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä, oli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan myöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan liian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta kuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä suuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui. "Jos kosto ei tee onnellisemmaksi — niin kauniimmaksi se ei ainakaan tee", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli, kasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen ikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään leveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen muodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin raskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois ikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö vallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä, sattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin oli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen elävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi itsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt sen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan silmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla madonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen kirjoituksen: " Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno Domini MCCC."
"Murhattu kreivi Adolf!" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota. Nyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää ympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton laudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea, hiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä, samanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana puhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli onnetonta poikaansa hakemaan. "Valoa, Valoa!" huusi hän ja tarttui kellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan. Kun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin kuumeisessa tilassa. "Jääkää luokseni!" käski hän. "Pimeä on hirveätä — enemmän valoa! — Peittäkää tuon kummituksen silmät! — Peittäkää ne!" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. — "Mitä osaa on minulla hänen kuolemaansa? — Se on minun veljeni asia — hän teki mitä tahtoi — viekää pois, tuo kamala kuva — Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä, kun on kuumetta veressä? — Muuri täytyy tutkia — se on ontto ja kiero kuin koko maailma — se kätkee salaisia murhaajia — niin! Segeberg on murhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös valoa. — Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. — Minä tahdon uskoa hänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy kostaa. — Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en ole — Enemmän valoa!"
Elisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa. Vähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi. Hämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen korkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin, heittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi yksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien välissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa puhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli kaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan onnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.
Jälkimäinen osa.
ENSIMÄINEN LUKU.
"Kreivi kokosi joukkonsa suuren, marssi Slesvigin rajalle päin. Ei nähty ole ennen moista, niin mahtavaa joukkoa toista."
Se sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi eräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin soitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat sitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein eniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi, joiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa etunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla. Herttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan Holsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa kanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona odottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen sotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja Rheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun lausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa tai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa maksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät tunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan sekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui heitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka Holsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä, häikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella ryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja ylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat kuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut sotatarpeet.
Sotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse, jota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas Aabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen hurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita. Luostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä, tervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella kirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa, ja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat aiheuttaneen tämän voiton.