Prinsessa Regitza ja valtaneuvoston vanhimmat pudistivat päätään kuullessaan kuninkaan aikovan vapauttaa piispa Valdemarin ja he pitivät tätä hänen myöntyväisyyttään valtiollisena virheenä, johon he suuresti moittien pitivät kuningatar Dagmaria syyllisenä, huolimatta heidän kunnioituksestaan hänen hurskautta kohtaan.
Eräänä selkeänä talvipäivänä istui Valdemar-piispa Sjöborgin vankitornissa ristikkoikkunan luona, ruokkien suurta, paksua hämähäkkiä elävillä kärpäsillä, jotka hän oli horroksissa pyytänyt ja herättänyt henkiin takan äärellä. Hän huojutteli ruumistaan edestakaisin, tuntien tuskaa jaloissaan, jotka pitkällisestä istumisesta olivat ajettunet. Hän ei kyllä enää ollut kahlittuna kiveen ja voi rautojen estämättä nyt liikuskella muutamia askeleita ahtaassa, hyvin lukitussa tornikammiossa. Mutta häntä vartioitiin tarkoin, ja peitetyn muuriaukon läpi voi vanginvartija nähdä hänen jokaisen liikkeensä ja huomata kaikki mitä hän teki. Hänen kasvonsa olivat vielä paljon hurjemmat kuin silloin kun kuningatar näki hänet. Tukkansa ja kyntensä hän oli jättänyt leikkaamatta, punainen parta oli likainen ja takkuinen ja hän muistutti enemmän villieläintä kuin ihmistä. "Ime, kaima, ime!" mutisi hän tuijottaen hämähäkkiin. "Ime itseesi miljoonain henki, kunnes tulet härän paksuiseksi; sitten sinä saat suuren lihakärpäsen valtikoineen kruunuineen, mutta et saa sitä syödä! Sinun pitää kiduttaa sitä kunnes se on minun näköiseni, kunnes sen jaloissa ei ole enempää lihaa kuin mitä yksi ainoa korppi voi syödä! — Haa, hurjia, lapsellisia koston unelmia! — Syntisiä, epäpiispallisia ajatuksia!" — Samassa hän hypähti ylös ja pieksi itseään kovasti katujanruoskalla, ja vanginvartija kuuli kuinka hän lyödessään tuskaili ja rukoili.
"Tällaiseen kurjaan, voimattomaan pahuuteen", mutisi vanki taas, "tällaisiin häpeällisiin ajatuksiin on tyrannius ja raakuus alentanut kuninkaan pojan! Paholainenko minua viettelee tuon pienen pedon haamussa? Kas, kuinka kiihkeänä se puuhaa ja kiduttaa saalistaan? Kas niin! Surise ja pyristele vain, vanki, et pääse! — Noin — haa noin minä tahdon nähdä hänen pyristelevän, noin kituvan ja painuvan yhä syvemmä kurjuuteen! — Vaikene, viettelijä, vaikene! — Väisty saatana!" Samalla hän löi ruoskalla hämähäkin kuoliaaksi. "Mitä minä tein!" huokasi hän hetken kuluttua hiljaa ja alakuloisena. "Se oli minun viimeinen, ainoa ystäväni maailmassa, onnettomuustoverini. Seitsemän vuottahan olemme sovinnossa ja rauhassa viettäneet yhteiselämää, — pitikö minun nyt surmata sinut, onneton, kun en ketään muuta voinut musertaa! Nyt minä siis olen aivan yksin tässä helvetissä!" Hän huokasi tuskallisesti. "Ja viettelijään minä en kuitenkaan ylettänyt; hän seisoo ulkopuolella ja hymyilee." Läheltä kuuluikin hilpeä nauru. Vanginvartija siellä huvittelihe piispan kummalliselle käytökselle, luullen häntä mielenvikaiseksi.
Kuten tavallisesti tuollaisten kiivaitten sielunpurkausten, kostonhalun ja katumuksen jälkeen, onneton vanki nytkin vaipui syvään äänettömyyteen, ja silloin ei kukaan voinut lähestyä vaaratta häntä. Tästä horrostilasta hänet vastoin tavallisuutta herätti linnanpihalta kuuluva hevosten kopina ja melu. Hän nousi katkerana ja katsoi ristikon läpi ulos. Hän näki komean ritari- ja naisseurueen ratsastavan autiolle pihalle, missä vouti juoksenteli levotonna edestakaisin tervehtien nöyränä vierasta herrasväkeä.
"Onko nyt hovissa tapana tehdä ratsastusretkiä katsomaan uutta Nebukadnezaria?" mutisi piispa, vetäisten päänsä takaisin aukosta. "He eivät saa riemukseen nauttia minun kurjien kasvojeni näkemisestä!" Hän kumartui sitten vaivaloisesti ja vyörytti ovelle raskaan ylösrevityn lattiakiven; ei kestänytkään kauan ennenkuin hän kuuli avainten ja rautakankien kalinaa, ja ovi avautui raolleen.
"Kuka siellä!" huusi hän julmalla äärellä. "En tahdo ketään nähdä, en tahdo joutua näytteille kuin vangittu karhu! Ensimäisen, joka astuu kynnykseni yli, minä raatelen korpin kynsilläni."
"Täällä on ylhäinen riibeläinen herra; hän tuo teille onnellisen uutisen, herra piispa", sanoi vouti paljon kohteliaammalla äänellä kuin tavallisesti. "Hän tuo tärkeitä kirjeitä kuninkaalta ja paavilta."
"Paavin lähetille aukaisen oven, kuninkaan lähetille en!" vastasi vanki ja työnsi kiven syrjään.
"Vähänpä hyödyttäisi teitä paavin viesti ilman kuninkaan viestiä", sanoi Junkker Strange astuen sisään; mutta kun hän nyt näki, kenenkä kanssa puhui, hän peräytyi kauhistuneena askeleen. "Jumala armahtakoon minua, piispa Valdemarko olette?" sanoi hän. "Jos kuninkaani olisi nähnyt teidät tuollaisena, ette varmaankaan olisi istunut täällä niin kauan. Minä saavun julistamaan teidät vapautetuksi", jatkoi hän ojentaen piispalle kuninkaan kirjallisen käskyn hänen vapauttamisestaan.
Ilon välähdys kiiti vangin synkkien kasvojen yli, mutta kun hän näki kuninkaan nimen ja sinetin, hänen näkönsä taas synkkeni. "Antakaa se tuolle pyövelilleni!" sanoi hän viitaten voutiin, joka seisoi pelokkaana ovenraossa. "Hän voi ottaa vastaan kuninkaanne käskyjä, minä en. Mutta katsokaamme, mitä pyhä isä kirjoittaa; hän on minun ainoa herrani ja valtiaani maailmassa."