Junkker Strange ojensi hänelle nyt paavin kirjeen, missä vangittua piispaa uhattiin kirkonpannalla, ellei hän hetikohta vapautuksensa jälkeen tulisi Roomaan ja luopuisi kaikesta yhteydestään kuninkaan vihollisien kanssa.
"Vai se oli ehto!" lausui piispa katkerana. "Siis Herodes ja Pilatus ystävinä. No niin, tervehtikäähän kuningastanne herra ritari, ja sanokaa hänelle, että minä pudistan tomun jaloistani hänen kirotun maansa rajalla enkä koskaan enää astu jalkaani niiden sisäpuolelle niinkauan kuin hän kantaa kruunua ja valtikkaa, — kuinka kauan sitä aikaa kestää, sitä ei meistä kukaan tiedä; mutta meidän kaikkien yllämme on suuri kostaja. Ja nyt matkaan!"
"Vielä jotain arvoisa herra!" lausui Junkker Strange. "Minä olen tuonut teille odottamattoman, mieluisan matkatoverin, jolle teidän kuitenkaan ei pitäisi näyttäytyä tässä surkuteltavassa asussa; hän on teidän ruhtinaallinen sisarenne, Saksenin herttuatar Jutta, joka kuultuaan teidän vapautuksenne, itse on saapunut noutamaan teitä."
"Jutta-sisareni!" huudahti piispa ja hetkeksi häneltä näytti haihtuneen kaikki viha. "On siis kuitenkin vielä yksi ihminen, joka huolehtii minusta! Missä hän on? Minä tahdon nähdä hänet!"
"Ei sentään tässä asussa!" väitti Junkker Strange asettuen hänen tielleen. "Te säikäytätte hänet — eikö teillä ole mitään muita vaatteita? Siistikää edes tukka ja kynnet!"
"Ei ei, hovipeliä! Näin — juuri näin hän saa nähdä minut —, tällaisena, jollaiseksi te olette minut saaneet, näkee herttua Bernhardin puoliso minut, niin että hän voi todistaa Saksan ruhtinaille, miten Tanskassa kohdellaan kuninkaallista esipappia ja vihittyä kristillistä piispaa!"
Näin sanoen raivokas piispa työnsi sekä Junkker Strangen että voudin syrjään ja syöksyi ulos ovesta. Kun hän ehti ulos tornista ja hengitti vapaata ilmaa, ja näki sisarensa kalpeana rientävän häntä vastaan linnanrappusilta, hän syöksyi voimatonna maahan. Avattuaan vihdoin silmänsä, hän huomasi makaavansa lavitsalla linnan etusalissa huolestuneen sisarensa hoivissa.
"Veli, veli, rääkätty veli-parkani!" valitti kalpea, iäkäs nainen itkien ja väännellen pitkiä, laihoja käsiään, niin että kultasormukset tippuivat lattialle. "Tuollaisenako näen sinut jälleen!" — "Juttako olet!" huudahti piispa ja nousi huojuen. "Aivan niin! Mutta sinä tuskin tunnet minua; niin katsohan vain tarkkaan minua, ja elköön tämä kurjuuden kuva haihtuko sielustasi ennenkuin on suoritettu takaisin se mikä seitsemän pitkän vuoden aikana on myrkyllä ja sapella merkitty lauluun! Ah, rakas veli, vahvista itseäsi!" lausui huolestunut herttuatar tarjoten hänelle vapisevin käsin viinimaljan, minkä Junkker Strange oli tuottanut. "Vahvista itseäsi, veli parka, niin että pääsemme iäksi pois täältä näkemästä tätä surkeuden pesää!" Sitten hän veti esiin pienen kultakamman taskustaan ja suori hänen tukkansa ja partansa. —
"Ja kun sukineeksi sai kutrin, hän kyynelin kastoi sen —"
lauletaan vielä vanhassa kansanlaulussa.