"Elä itke minun tähteni rakas sisar!" lohdutti piispa häntä puoliääneen. "Jos elän vielä vuoden ja olen voimissani, niin minä kostan täysin kärsimäni!"
"Ah, vaiti siitä!" kuiskasi herttuatar tuskallisena. "Jos joudut uudelleen Sjöborgin torniin, niin minä en enää koskaan näe sinua."
Junkker Strange oli tarkkaan kuullut joka sanan, mutta häntä oli itseään kovasti liikuttanut nähdä ylpeä piispa niin nöyryytetyssä tilassa, ja tuo hyväntahtoinen ritari piti niitä uhkasanoja, jotka piispa nyt vapaaksi päästessään tuli lausuneeksi, vain tuon onnettoman jännitetyn ja sairaloisen mielen tahdottomina ilmaisuina. Purppuraisella ritariviitalla nyt herttuatar peitti veljensä rikkinäisen ja likaisen vankipuvun. Sitten hän saattoi hänet alas linnanrappuja ja nostatti hänet vakaisan juoksijan selkään, sillä piispa oli liian heikko itse noustakseen satulaan. Niin nopeasti kuin hänen voimansa sallivat Valdemar-piispa jätti näin herttuattaren ja hänen seurueensa kera Sjöborgin linnan ja matkusti suoraan ulos maasta. Hän tahtoi ensin lähteä lankonsa Saksenin herttua Bernhardin luo, sieltä jatkaakseen matkaa Roomaan, niinpian kuin terveydeltään saattoi sen tehdä.
Junkker Strange oli osanottavalla mielellä eronnut herttuattaresta ja hänen äänettömästä veljestään, palaten sitten seurueineen Riiben linnaan. Kun tuo rehellinen kunnon ritari seisoi kuninkaansa edessä, kertoen miten oli suorittanut tehtävänsä ja kuinka surkeassa tilassa hän oli tavannut ruhtinaallisen vangin, hän näki ankaran kuninkaan silmien kyyneltyvän ja tarttui lämpimästi hänen käteensä. "Kiitos siitä, että jätitte minulle tämän tehtävän! Vaikka minä olen paljon surullista nähnyt maailmassa, niin Jumala varjelkoon minua toista kertaa näkemästä tuollaista miestä vankilassa ja kurjuudessa. Minun sydäntäni viiltää aina syvältä, kun näen synnynnäisen ylevyyden alennettuna."
"Jos olen tehnyt hänelle vääryyttä", sanoi Valdemar, "niin Jumala suokoon sen armossaan anteeksi! Jos nyt olen vapauttamalla hänet menetellyt epäviisaasti, kuten sanotaan, ja jos kohta saan kiitokseksi häväistystä ja vahinkoa, on kuitenkin parempi kärsiä kuin tehdä vääryyttä. Mitä tähdissä on määrätty, siihen ei kuitenkaan mikään maailman viisaus auta."
Junkker Strange ei arvellut olevan tarpeellista salata kuninkaalta piispan kiivaudessaan laskettelemia uhkasanoja, ja ne kuultuaan vaipui kuningas syviin mietteisiin.
"Saat nähdä, ettei hän mene Roomaan", arveli Valdemar. "Tuo ylpeä mies uhmaa paavia kuten kuningastakin ja kiihoittaa pian minun julkiset ja salaiset viholliseni kostoon."
"Mutta silloin panna-salama musertaa hänet, jos pyhä isä on sanansa veroinen mies, kuten sanotaan, eikä mikään yömyssy", väitti Junkker Strange. "Jos piispa lyöttäytyy teidän julkisiin vihollisiinne, herra kuningas, niin tiedämmehän, missä voimme hänet tavata miekka ja kilpi kädessä. Mutta te puhuitte salaisista vihollisista. Niiltä ei kukaan kunnon mies ole suojattu. Keitä tarkoitatte niillä?"
"Meidän kesken, Strange", vastasi Valdemar, "Otto-keisarille olen tehnyt arvokkaita palveluksia ja hän kai kutsuukin minua veljekseen ja ystäväkseen, niin kauan kuin hän tarvitsee kättäni omatekoista keisari Fiilippiä ja Schwabin herttuaa vastaan; mutta luuletko hänen unhoittaneen, että hän on Henrik Löven [Löve-leijona] poika, ja että minä asevoimin pääsin Henrik Löven perilliseksi. Minä en usko tuosta suvustaan vierauneesta leijonan-pennusta enempää kuin vendiläisistä ja schweriniläisistä, pakollisista läänitysmiehistäni. En voi nyt odottaa hyvää itselleni piispa Valdemarin saksilaiselta langoltakaan. Muistatko mitä herttua Bernhard sanoi, kun näki Henrik Löven suuren kuparileijonan Braunschweigin linnan pihalla: 'kuinka kauan sinä käännyt itäänpäin kita avoinna; luovu siitä, sinulla on mitä tahdot; käänny nyt pohjoista kohti!' Kas sitä sanaa Saksan ruhtinaat ja keisarit eivät koskaan unohda. Mutta antaa leijonan tulla avoimin kidoin koko penikkaparvensa kanssa, minä olen valveilla." Näin sanoen Valdemar poistui pitkin askelin ulos ovesta ja Junkker Strange seurasi häntä valtaneuvostoon.
* * * * *