Oli kulunut vähän aikaa, ja se rajuilma, jonka kuningas oli nähnyt nousevan ylleen, oli jo likenemässä. Sisäinen eripuraisuus Saksassa kahden keisarin ja heidän puolueittensa välillä näytti olevan lakkaamaan päin. Fiilip oli Martinpäivään saakka 1207 tehnyt aselevon keisari Oton kanssa. Hän samosi nyt yhdessä useiden Saksan ruhtinaitten kanssa mukanaan mahtava sotajoukko, pohjoista kohti, ja luultiin aikeena olevan hyökkäyksen Tanskaa vastaan. Sama lähetti, joka toi kuninkaalle tämän tiedon, jätti hänelle myös sen tärkeän uutisen, että Valdemar-piispa oli päässyt keisari Oton turviin ja että huolimatta paavin käskystä sekä hengelliset että maalliset asianomaiset olivat valinneet hänet Bremenin arkkipiispaksi.
Suutuksissaan näistä tiedoista kuningas oli kohta kutsuttanut kreivi Albertin ja Pietari-piispan luokseen. Ankara, tyyni sotaherra ja kiihkeä piispa seisoivat jo ääneti ja odottavina huoneessa, mutta kuningas käveli vielä vihaisena edestakaisin lattialla kädessään nuo tärkeät kirjeet.
"Lukekaa!" sanoi kuningas, ojentaen heille kirjeet, jotka he lukivat ja antoivat hänelle takaisin.
"Mitä aiotte tehdä, kuninkaallinen sukulaiseni?" kysyi Albert-kreivi ainoankaan ilmeen muuttumatta hänen kasvoillaan. "Arkkipiispa? Se yltiöpää!" huudahti piispa Pietari kiivaasti ja katseli kuningasta kiihkeän levottomana.
"Kuten näette, ei ole aikaa istua kauemmin rauhassa kotona!" lausui kuningas. "Rakas serkkuni piispa on kaikkeen syy; hän se on ärsyttänyt kaikki Saksan paholaiset niskaani. Hän kai uneksii olevansa paavi, ja Bremenin arkkipiispan istuimelta päin hän puuhaa minulle vastusta enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Mutta kuulkaa, suunnitelmani on valmis: kutsukaa heti sotajoukko kokoon, uljas sisareni poika! Me emme saa antaa Fiilipin astua Tanskan rajan yli. Ja te, neuvokas Pietari-piispa, olkaa te minun puhemieheni Roomassa. Rientäkää te kohta sinne ja pankaa minun puolestani vastalause piispa Valdemarin vaaliin Bremenin arkkipiispaksi! Minä annan mukaanne kirjeen ja tarpeellisen valtuutuksen. Tämä ei ole pikkuasia; minä luotan teidän harrastukseenne ja kuntoonne. Te pidätte vääjäämättä kiinni paavin omasta sanasta ja piispa Valdemarin vapautuksen nimenomaisesta ehdosta."
Näin sanoen kuningas päästi molemmat luotaan. Seuraavana päivänä hän itse lähti kreivi Albertin ja ritariensa kanssa, pientä valittua joukkoa johtaen, maan rajoja kohti; ja piispa Pietari, vanhan uskollisen Martin ja kahden asemiehen saattamana, läksi suurella kiireellä Rooman-matkalle. Kuninkaan kirjeen ja valtuutuksen oli hän itse varovaisena ommellut alustakkinsa rintataskuun.
KUUDES LUKU.
Toista kuukautta oli kulunut. Piispa Pietari oli matkannut yötä päivää; suurempi osa matkasta oli kulunut onnellisesti. Eräänä iltana hän istui läpimärkänä sateesta eräässä savuttuneessa, likaisessa majatalossa Ternin ja Rooman välillä, yhteisessä vierastuvassa. Hän käski Martin kuivata takan ääressä vaatteet ja itse hän lattiaan kiinnitetyn, likaisen pöydän ääressä virkistäytyi pikarilla Orvietoviiniä.
"Tänne siis on ehditty!" jupisi Martti. "Ja huomenna näillä ajoin voimme olla Roomassa, jos Jumala suo. Onpa totisesti ihana maa tämä Italialais-maa, kunhan nämä ihmisparat vaan eivät olisi niin yksinkertaisia; kun minä pyydän kannun olutta, niin ne tuovat minulle tuota kirottua öljyä, kaikki mitä ne tietävät on viinilasi. Herra piispa", sanoi hän nyt ääneen. "Nyt on matkaviitta kuiva, tahdotteko nyt ottaa sen päällenne ja antaa minun nyt kuivata takkinne. Te voitte, Jumalan nimessä, saada kurkkukatarrin; niinpä te matkustattekin, ettekä huoli sateesta ettekä myrskystä. Eihän Rooma minnekään juokse, tiemmä."
Piispa antoi hänen jupista ja ojensi hänelle takkinsa, ja kietoutui viittaansa, ajatellen sitä latinalaista puhetta, minkä hän aikoi pitää paaville.