"Juttuja kai ne ovat nuo ryöväritarinat, joita tästä maasta kerrotaan!" jatkoi puhelias Martti. "Emmehän ole vielä yhtään nähneet, mutta uteliaita ne ovat täällä kuin lemmot. Äsken en ollut mitenkään selvitä eräästä saksalaisesta, joka aivan väkipakolla tahtoi tietää, keitä me olemme ja miksi matkustamme."
"Saksalaisesta?" kysyi piispa teroittaen huomiotaan. "Hm, mitä vastasit hänelle?"
"Ah, minä vastasin toden mukaan, että herrani on ylhäinen tanskalainen piispa, kuninkaan paras ystävä, jolla on mukanaan tärkeä viesti ja kirje paaville, ja että minä olen — —"
"Tyhmää lorua!" keskeytti piispa vihoissaan. "Kuka sinun on käskenyt mennä kellekkään selittämään niitä asioita?"
"Anteeksi, ankara herra piispa, jos olen siinä tehnyt tyhmästi!" vastasi Martti pudottaen takin käsistään. "Minä olisin kyllä voinut hänelle syöttää pajuköyttä, mutta ettehän tavallisesti kärsi yhdenkään ihmisen valehtelevan: sillähän te sanotte meidän liittyvän pirun ystäviksi ja tovereiksi — herra siunatkoon! Ja jos olisin muuta sanonut, niin olisinhan ilmeisesti valehdellut."
"Sinun pitää vaieta silloin kun puheesta ei ole hyötyä", sanoi piispa kiivaana. "Täällä sentään luulin olevani turvassa sinun puheliaisuudeltasi; kun et ymmärrä sanaakaan tästä kielestä en luullut sinun saksaakaan paljon taitavan!" — "Ah herra piispa, minä autan itseäni miten voin", vastasi Martti. "Kapitulitalossa oppimani latina tulee täällä hyvin tarpeeseen. Mutta ettekö tahdo itse huolehtia kirjetaskusta, herra — minä pelkään että se voi tulla liian likelle tulta?"
"Herra armahda, kirjetaskuni!" huudahti piispa. "Anna tänne! Se ei saa olla poissa rinnaltani: se on minulle tärkeämpi kuin kaikki matkarahamme." Sitten hän veti märän takin jälleen päälleen.
Piispa ja vanha Martti eivät olleet keskustellessaan huomanneet, että kookas, äänetön pyhiinvaeltaja oli tullut samaan huoneeseen ja istuutunut pimeään oviloukkoon. Nyt astui isäntä sisään mukanaan pari vierasta, asestettua ratsuria, jotka puhuivat italiaa ja näyttivät saksalaisilta.
"Te siis seuraatte hurskasta herra pyhiinvaeltajaa Lorettoon?" kysyi isäntä. "Se kai on raskas retki ylhäiselle herralle, varsinkin ajettunein jaloin; mutta melkein pahemmalta rangaistukselta minusta tuntuu se, ettei hän saa puhua sanaakaan. Ah Herra Jumala, mitä kaikkea tuleekaan luvanneeksi Pyhälle Neitsyelle, kun on hädässä ja ahdistuksessa! Olenpahan itsekin luvannut hänelle aivan joutavan jutun takia, etten koko vuoteen kysy ainoaltakaan matkustajalta hänen nimeään."
"Se vuosi kai on lopussa!" laski eräs vieraista ratsureista leikkiä.