"Jo kauan sitten, rakas ihminen! Enkä koskaan enää tee sellaisia lupauksia; täytyyhän toki tietää, ketä pitää kattonsa alla, ettei holhoa ryöväreitä eikä kerettiläisiä. Toisin on sellaisten ihmisten laita kuin tuon hurskaan pyhiinvaeltajan, jonka pyhä lupaus kieltää ilmaisemasta nimeään. Mutta ateria on valmis, hyvät herrasväet! Kai syömme kaikki samasta vadista? Sillä koska kaikki tarvitsemme ruokaa, niin olemmehan samanlaisia rakkaan Jumalan luomia."
Nyt astui sisään useampia vieraita, istuutuen keskelle vierastupaa katetun illallispöydän ääreen, minne Pietari piispakin oli asettunut. Paksu, likainen nainen, isännän vaimo, asetti pöydälle suuren, höyryävän makaroonivadin. Isäntä istuutui pöydän päähän ja luki kädet ristissä rukouksen. "Kotirauha, maanrauha ja tunnonrauha!" niin hän päätti rukouksensa ja kun hän samassa hetkessä huomasi jonkun virheen ateriassa, niin hän löi vaimoaan suola-astialla päähän ja kysyi kolminkertaisesti kiroten, niinkö katettiin pöytä näin ylhäisille vieraille?
Tästä syttyvä perheriita katkesi siihen, että nurkassa istuva pyhiinvaeltaja nousi ylös ja viittasi isännälle, heittäen samalla pöydälle kukkaron jonka isäntä nopeasti sieppasi.
"On vastoin hurskaan herrani lupausta", sanoi vieras ratsuri, "ottaa osaa pöydän nautintoihin, samoinkuin levätä yötä katon alla, ennen Lorettoon saapumista."
"Vai niin!" sanoi isäntä. "Niinpä toivon teille onnellista matkaa ja rukoilen Pyhää Neitsyttä opastamaan tietä."
Pyhiinvaeltaja kääntyi lähteäkseen tuvasta. Oli tumma iltahämärä, ja piika kantoi sisään kaksi lamppua, jotka hän asetti pöydälle, toivottaen tavan mukaan "mitä parhainta yötä." Nopeasti läheni pyhiinvaeltaja ovea, mutta samalla kun hän terävästi katseli piispa Pietaria hänen pyhiinvaeltajahattunsa luisui niskaan; lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoilleen, ja piispa Pietari, joka oli kiinnittänyt tuomionsa tuohon kummalliseen vieraaseen, näytti hämmästyksekseen noissa kalpeissa, punapartaisissa kasvoissa tuntevan piispa Valdemarin hurjat, intohimoiset piirteet. Isäntä oli saattanut vieraitaan ovelle ja palannut. "Mukava pyhimys!" sanoi hän ristien itsensä. "Hän vaeltaa katuvaisena kylien läpi; hän nauttii vain vettä leipää eikä puhu sanaakaan majataloissa; mutta maantiellä hän ratsastaa muhkeana, syö sekä lihaa että viiniä ja puhuu saksaa ratsumiestensä kanssa kuin lempo. Ei, hurskauden ja pyhyyden aika on maailmassa jo mennyt."
"En nähnyt väärin, se oli piispa Valdemar!" kuiskasi piispa Pietari Martille: "Ei hän matkusta Lorettoon, vaan Roomaan. Hullusti käy, jos paavilla ei ole minun viestiäni ennen hänen saapumistaan. Pidä suusi tukossa ja satuloitse hevoset!"
"Mutta jos hän tunsi teidät, herra piispa, on ehkä kuitenkin varminta päästää hänet edelle. Hänellä on mukanaan neljä vahvaa ratsuria."
"Meitähän on myös neljä. Kuninkaan asialla ollessaan tanskalainen ei laske ystävien eikä vihollisten lukua. Onhan Roomaan useitakin teitä. Tee kuten sanon!"
Martti meni ja pian seisoivat hevoset satuloituina oven edessä. Sillä välin piispa Pietari oli tiedustellut isännältä, mitä tietä saksalaiset olivat matkustaneet pyhiinvaeltajan kanssa; hän oli myös saanut tiedon lyhemmästä Roomaan vievästä tiestä, joka kuitenkin kulki villin ja vaarallisen vuoriseudun läpi. Mutta siihen tiesi isäntä neuvon; hyvästä maksusta oli kunnollinen opas valmis palvelemaan matkustajia.