Pietari-piispa maksoi runsaasti sen aterian, jonka nauttimiseen hän ei ehtinyt, ja hypähti reippaana ja innokkaana juoksijansa selkään. Huolekas isäntä antoi hurskaan siunauksen hänen matkaevääkseen; mutta piispassa heräsi samalla epäröinti, sillä isännän äänensävy muistutti kiroukseen päättyneestä pöytärukouksesta. Ja kun hän näki isännän hankkiman oppaan, hän oli melkein katumaisillaan nopeaa päätöstään. Mutta opas ratsasti jo muulillaan etunenään. "Jumalan nimeen"! lausui piispa ja seurasi häntä.
He olivat ratsastaneet muutamia tunteja; pimeys lisääntyi, ja tie kukkulain välillä tuli hankalammaksi ja viistommaksi; se teki niin monia mutkia ja kaarroksia, että näytti siltä kuin tultaisiin yhtä paljon taaksepäin kuin eteenpäin. Lopulta ei näkynyt minkäänlaista jälkeä; opas pysähtyi ja selitti eksyneensä niin ettei tuntenut tietä eikä polkua. "Mutta tuolla kallion äärellä minä näen tulisoihtuja; siellä on varmaan majatalon aasinajajia —, he aikoivat samaa tietä kuin me. Jos hyvät herrat sallivat, niin minä annan noille kunnon miehille merkin, jolla meidän täällä on tapana ilmoittaa hyville ystäville hätätilamme."
Vastausta odottamatta hän veti kohta esiin pillin ja puhalsi siitä kolmasti terävän, läpitunkevan äänen. Merkkiin vastasi kohta samanlainen ääni ja soihdut likenivät.
"Tulevat!" sanoi opas. "Olipa onni, etten unhottanut jahtipilliäni."
Piispa Pietari katsoi terävästi ja epäilevänä ruskeaa likaista italialaista. Oli parahiksi valoisaa vielä, että hän näki viekkaan hymyn tämän ohuitten huulten seutuvilla. Piispa ei koskaan matkustanut aseetonna; käsi miekan kahvalla hän katsahti luottavana taivasta kohti ja kutsui Marttia. "Sano miehille", lausui hän tanskaksi, "että meidän Jumalan nimessä tulee olla valmiina äkillistä hyökkäystä vastustamaan!"
"Herra Jumala, onko niin!" huoahti Martti ja riensi täyttämään herransa käskyä.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin he huomasivat olevansa villien, likaisten, soihduilla ja miekoilla varustettujen miesten ympäröiminä. Opas oli kadonnut. Martti ja molemmat asemiehet katsoivat kauhistuneina suurta ylivoimaa. Mutta empimättä he kuitenkin tarttuivat aseisiin. Piispan miekka oli pian vedettynä esiin; mutta hänen hevosensa arkaili soihtuja; se nousi pystyyn, piispa selässään, kallion partaalla, ja syöksyi alas.
Ankaran putouksen pyörryttämänä makasi piispa jyrkänteen alla, eikä tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kun hän selvisi, oli sysimustaa hänen ympärillään. Hän kuuli Martin ja asemiesten ähkyvän ja kiroilevan vähän matkan päässä; vaivoin hän nousi ja hoippui ääntä kohti. "Parempi olisi teidän rukoilla kuin kiroilla!" huusi hän. "Missä olette, miten ryövärien kävi?"
"Piruja ne olivat eikä ihmisiä", valitti Martti. "Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen kiitos, että te elätte, herra! Täällä minä makaan, voimatta kättäni liikuttaa."
"Me tappelimme niinkauan kuin voimme", sanoi toinen, asemiehistä. "Mutta niitä olikin ainakin kymmenen yhtä vastaan."