"Kaksikymmentä perkelettä yhtä vastaan, aiot kai sanoa!" huudahti Martti. "Oh auta meitä, rakas herra, me makaamme täällä sidottuina ja uimme veressämme!"

Vihdoin piispa löysi sidotut palvelijansa ja katkoi miekalla heidän sidotut kahleensa. He hypähtivät ylös ja katsoivat ympärilleen, mutta läheltä ei voinut mitään kuulla eikä nähdä. Kaukana he näkivät soihtujen valon, joka pian haihtui kallioitten väliin.

"Olivatko ne todella ryöväreitä vai piruja?" lausui Martti, joka nyt vasta huomasi, ettei ollut saanut ainoatakaan isompaa haavaa ja että se, jota hän oli pitänyt verenä, oli vain puro, jossa hän oli maannut. "Ah, rakas herra piispa!" jatkoi hän. "Kun minä näin hevosenne syöksyvän kallion reunalta alas, musteni kaikki minun silmissäni. Minä hosuin luotani kaiken minkä voin, mutta kuten sanottu, ainakin yli kolmekymmentä roistoa oli minua sitomassa."

"Kiitä Jumalaa elämästäsi, eläkä kersku, Martti!" sanoi piispa. "Haavoittuiko teistä joku vaarallisesti?"

"On Jumalan ihme, että jollakin meistä on jäsenet täydet", sanoi Martti. "En tahdo kerskua rakas herra! Kuinka paljon ryöväreitä oli, jätän kuin jätänkin sanomatta, sillä minulla oli muutakin tekemistä kuin lukea niitä. Mutta minä olen puolustautunut roimasti, vaikka olinkin sidottu enkä voinut jäsentä liikauttaa — katsokaa, sen voin teille todistaa, herra! Tuossa on reppu, sisällään teidän virkavaatteenne, ja tässä kukkaro. En antanut niiden vintiöitten ottaa äyriäkään." Piispa Pietari työnsi nyt käden povitaskuunsa. "Jumalan pyhä veri, se on poissa!" huudahti hän kauhistuneena. "Minut on ryöstetty — koko matka on turha!"

"Minullahan se on herra!" huudahti Martti. "Tässähän on kukkaro."

"Mitä minä kukkarosta? Kirjetasku, kirjetasku, jossa on kuninkaan kirje ja valtuus!"

"Sepä onnettomuus, rakas herra! Kunpahan olisitte jättänyt minulle, — mutta etteköhän ole kadottanut sitä pudotessanne? Me etsimme, kunnes se löytyy!"

"Turhaan, turhaan! Poissa se on — ei se ole kadonnut, se on ryöstetty; se oli neulottu lujasti kiinni — takki on revitty, tasku on halkaistu; haa, eivät ne olleet tavallisia rosvoja. Kullasta ja vaatteista ne eivät välittäneet — kirjeitäni ne tahtoivat, — tämä ansa oli tuon röyhkeän Valdemar-piispan virittämä. Mitäs minä nyt Roomassa ilman kirjettä ja valtuutta."

Kiihkeä piispa oli melkein epätoivoinen; hän väänteli käsiään eikä tiennyt, pitikö hänen lähteä eteen- vai taaksepäin.