"Rakas, hyvä herrani!" lohdutti Martti häntä uskollisesti. "Kuinka voitte tämän ottaa niin sydämellenne? Kyllähän tiedätte mitä kirjeessä sanottiin, ja minähän tiedän, että te osaatte asettaa sananne kuin kuningas itse, ja mitä valtuutusta te tarvitsette? Kun pyhä isä näkee teidän rehelliset tanskalaiset kasvonne, niin näkeehän hän hyvinkin, että te ette kulje valheen kengillä!"
"Vanha, uskollinen Martti!" sanoi piispa iloisesti. "Sinun suusi kautta puhuu hyvä suojelushenkeni minulle, niin, sinä olet oikeassa!" huusi piispa. "Jumalan avulla tulen toimeen ilmankin kuninkaan valtuutusta ja kirjettä. En tahdo huolehtia siitä, mitä minun pitää sanoman! Hän, joka tällä hetkellä piti suojelevan kätensä yllämme, hän voi myös antaa minulle sanat ja valtuutuksen, jota parempaa kuningaskaan ei voi antaa, eikä mikään ryöväri ottaa minulta. Tulkaa, Herran nimessä eteenpäin! Minä olen ennenkin löytänyt tien kuinka synkkää olikin ja kuinka pahoja vihollisia läheisyydessä. Mutta minun mukanani oli Hän, joka on tie ja valo."
Piispan luottavat sanat palauttivat nyt miestenkin rohkeuden; he löysivät pian kaikki hevoset, ja vaikka ei voinut nähdä tietä eikä polkua, palvelijat kuitenkin seurasivat vakaisina hurskasta herraansa, joka kädet ristissä satulannupun päällä antoi hevosen kulkea oman vaistonsa mukaan, koskematta ohjaksiin. He olivat ratsastaneet näin hetken ääneti, eikä kukaan tiennyt minne tultiin.
"Minä uskon, herra piispa", sanoi nyt Martti miettiväisenä, "että ennenkin olette löytänyt tien täydellisessä pimeydessä. Minusta näyttää, niinkuin me ratsastaisimme pelkkien kalliojyrkänteiden ja rotkojen väliä."
"Niinhän on elämässä joka askeleella", vastasi piispa, "vaikkakin me huonossa omaviisaudessamme olemme upposokeita näkemään sitä".
"Jos niin on ymmärrettävä, hurskas herra, niin varmaan te olette oikeassa; mutta minä en usko, että te puhutte minulle niin kuin Vapahtaja opetuslapsilleen."
"Myöskin kirjaimellisesti ymmärtäen minä sanoin totuuden", vastasi piispa. "Uskoen ja luottaen näkymättömään oppaaseen olen ennenkin löytänyt tien, vaikka synkkä pimeys ahdisti sydäntäni pahemminkin kuin nyt ja vaikka pahempiakin vihollisia oli likelläni kuin ne, joita minä nyt pelkään: se tapahtui synkässä, kirotussa tornissa, missä oli noituutta ja pirun vehkeitä."
"Herra varjelkoon, miten pääsitte silloin siitä, herra?" kysyi Martti uteliaana ja peloissaan, katsellen ympärilleen ja ristien itseään.
"Minun täytyi sieltä tulenliekkien läpi, mutta se oli hyvin ansaitsemani rangaistus, koska minä tahdoin olla viisaampi kuin kristityn on lupa, ja silmätä siihen kirjaan, johon on kätketty ihmisten kohtalot ja tulevaisuus."
"Onko todellakin sellainen kirja?" kysyi Martti ja unohti tarkata vaarallista tietä. "Se on kai se, jota kutsutaan Kyprianukseksi." Hän teki taas ristinmerkin mainitessaan tuon nimen ja katsahti epäillen taakseen.