Asemiehet olivat jääneet hiukan jälkeen. Oli saavuttu paikalle missä kaksi saattoi ratsastaa rinnakkain, ja Martti ratsasti jännitetyn tarkkaavaisena, mietteliään herransa sivulla.
"Elkäämme enää puhuko sellaisista asioista!" sanoi piispa hillityllä äänellä. "Tämän verran sanon sentään sinulle Martti, jos pidät sen omana tietonasi: minulla on mielessäni ja minulla on syytä uskoa, että tämän matkani onnellisesta tuloksesta riippuu suuren herrani ja kuninkaani elämä ja onni. Hänen autuas velivainajansa, kuningas Knuut, voisi ehkä vielä elää ja hallita Tanskaa, jos hän olisi lähettänyt minut tälle retkelle ja käyttänyt kirkon käsivartta, silloin kun käytti omaansa. Mutta sitä sinä et ymmärrä, vanha Martti. Elä kysele minulta koskaan sellaisia asioita! Vaeltakaamme samaa tietämme Jumalan avulla, huolimatta salaisista ja tulevista asioista!"
Hiljaisina ja ääneti jatkoivat nyt piispa Pietari ja hänen palvelijansa matkaa kuten sokkoina, kunnes tuli päivä. Ja katsoessaan nyt taakseen, heitä värisytti kaikkia ja heistä näytti armon Jumalan ihmeteolta, että he syöksymättä kuoliaiksi rotkoihin olivat voineet ratsastaa pimeässä sellaisen tien. He tapasivat pian ihmisiä ja saivat tietää että sitä tietä kyllä pääsi Roomaan, mutta ettei sille kukaan uskaltanut lähteä yöaikaan. Nyt he eivät voineet suurta mutkaa tekemättä päästä takaisin valtatielle tai lyhemmille teille. Heillä oli päivä sentään edessään, he palkkasivat uuden oppaan. Pian he näkivät keltaisen Tiberin, he noudattivat sen vieritse poimuilevaa kaunista tietä ja saapuivat ennen iltaa onnellisesti Roomaan.
Pysähtymättä hetkeksikään katselemaan suuren, kuuluisan kaupungin ihanuuksia ja merkillisiä muinaismuistoja, piispa lähti tulonsa jälkeisenä aamuna täydessä piispan asussaan Vatikaaniin, ja vaati kohta sisäänpääsyä, koska hänellä oli erittäin tärkeätä asiaa paavi Innocentiukselle. Hänen täytyi kuitenkin vartoa yli tunnin etusalissa, sillä hänen pyhyytensä sanottiin sulkeutuneen salakammioonsa erään vieraan pyhiinvaeltajan kanssa, jota arveltiin erääksi keisarin ja, Saksan ruhtinaitten ylhäiseksi lähettilääksi. Kiivaana ja kärsimättömänä piispa Pietari asteli edestakaisin etusalissa. Vihdoin avautui ovi paavin huoneisiin ja ylpeästi, voittoisasti hymyillen sieltä astui tuo kookas, äänetön pyhiinvaeltaja, jonka piispa Pietari nyt selvään tunsi kuninkaansa veriviholliseksi, piispa Valdemariksi. Rohkeana ja vapaasti astui Pietari Sunenpoika valepukuista vihollistaan vastaan ja kohta hävisi pyhiinvaeltajan kasvoilta pöyhkeä hymy. Hän näytti hetken hämmästyneeltä ja suuttuneelta, mutta heittäen viekkaan, halveksivan katseen aseettomaan syyttäjäänsä hän läksi ääneti ja nopeaan etusalista, muka tuntematta piispa Pietaria.
Lujasti luottaen asiansa oikeuteen ja totuuden pätevään todistukseen, jonka hän nyt kaksinkertaisella uskalluksella tunsi voivansa esittää pyhän Pietarin istuimen edessä, astui piispa Pietari sisään ankaran ja mahtavan paavi Innocentiuksen eteen. Paavi istui punasamettisella kauluksella reunustettuun, valkoiseen liinapukuunsa pukeutuneena kultaisessa nojatuolissa, jalka punaisella samettipäällyksisellä jakkaralla, johon pyhät avaimet olivat ommellut, ja hänen sivullaan oli pöytä, jolla oli ristiinnaulitun kuva suuren paperikasan keskellä. Vanhuksen voimakkailla kasvoilla lepäsi hämmästyttävä rauha ja päättäväisyys, hänen tukkansa oli harmaa, mutta päälakea peittävän punasamettisen patalakin ympärillä se oli hyvin kiharainen. Tämän mahtavan miehen näkeminen, joka salakammiostaan hallitsi kuninkaita ja keisareita, vaikutti valtavasti tanskalaiseen piispaan, joka ensikertaa seisoi ankaran päämiehensä edessä. Hän polvistui ja suuteli paavin ojennetulla jalalla olevaa ristiä; sitten hän nousi rohkeasti ja pani kuninkaansa nimessä mitä vakavimman vastalauseen piispa Valdemarin väärään valitsemiseen Bremenin arkkipiispaksi. Hän vetosi paavin omaan kirjeeseen ja vangitun piispan vapautuksen nimenomaiseen ehtoon; ja ennenkuin paavi sai aikaa kysyäkseen kuninkaan kirjettä ja valtuutusta piispa Pietari kertoi todenmukaisesti yöllisen seikkailun ja lupasi pyhimmällä valalla ja palvelijainsa todistuksella tukea sanojansa.
Ankara, voimakas Innocentius näytti hetken epäröivän, yhtä ovela kuin rohkea piispa Valdemar oli vastikään esittänyt asian toisella tavalla ja oli osannut tehdä niin tärkeäksi keisarin ja saksalaisten ruhtinaitten suosion ja esirukoukset, että muuten niin luja Innocentius melkein oli päättänyt antaa hänelle anteeksi ja vahvistaa hänen vaalinsa arkkipiispaksi, jos sen toimenpiteen tavalla taikka toisella saattoi sovittaa hänen sanoihinsa ja lupaukseensa Tanskan kuninkaalle.
Kun nyt piispa Pietari voimakkaasti ja innostuneesti esitti asian toisessa valossa, täytyi paavin pitää piispa Valdemaria omavaltaisena kapinoitsijana paavinvaltaakin vastaan. Se paha epäluulo, joka vieläkin kohdistui uhkamieliseen pappiin, epäluulo hänen pyrinnöistään kuninkaallisen orpanansa kruunua ja henkeä vastaan, sekä nyt tässä, viimeinen kavala väkivaltaisuus piispa Pietaria vastaan, johon syytetty todennäköisesti oli ottanut osaa, — kaikesta tästä nyt Pietari piispan selkeän, vilkkaan esityksen jälkeen Valdemar-piispan asia alkoi näyttää niin epäilyttävältä, että paavi päätti mitä tarkimmin tutkia asiaa kardinaalien kanssa, ja antoi Pietari-piispalle parhaan toiveen asian päättymisestä hänelle ja hänen kuninkaalleen mieluisella tavalla.
Iloisena läksi tämä kuningas Valdemarin uuras lähetti Vatikaanista ja odotti nyt rauhallisena toimensa onnellista päättymistä.
Valdemar-piispa sai samana päivänä ystäviltään ja urkkijoiltaan tietää, että kardinaalit hänen asiansa takia olivat koolla paavin luona, sekä että hän voi odottaa joutuvansa ankaraan edesvastuuseen monien pahojen syytösten johdosta. Hän ei huomannut edulliseksi odottaa tämän vaikean asian päättymistä, ja kun häntä seuraavana aamuna etsittiin puolustautumaan, ei häntä löydetty mistään. Hän oli yöllä salaa lähtenyt Roomasta paetakseen turvaan maallisten ystäväinsä ja suojelijainsa luo.
Piispa Valdemarin paettua hänen asiansa näytti tulevan pitkälliseksi, ja kärsimätön Pietari piispa pelkäsi syystä kyllä hänen eteviä suosijoitaan sekä itse paavin hovissa että myös Euroopan huomatuimpien ruhtinasten joukossa. Viikko viikolta meni, ja kaksi kuukautta oli kulunut, eikä siltä näyttänyt, että paavi ja kardinaalit tahtoisivat tehdä päätöksensä. Mutta nyt saatiin se hämmästyttävä tieto, että piispa Valdemar oli paennut keisari Fiilipin ja Saksin, herttuan Bernhardin luo, joka viimemainittu oli vienyt hänet asejoukon kanssa Bremeniin, ja että hänet siellä oli otettu suurella riemulla arkkipiispana vastaan. Tämä häikäilemättömyys paavin oikeuksia kohtaan suututti kovasti Innocentiusta. Hän ei enää empinyt, vaan julisti Valdemar-piispan kapinoitsijaksi kirkkoa ja paavinvaltaa vastaan, ja muodollinen pannakirja lähetettiin, minkä viejä valtuutettiin tekemään tyhjäksi Valdemarin oikeudet Bremenin arkkipiispana, sekä julistamaan hänet lainsuojattomaksi, kunnes hän katuvaisena itse tulisi tuomiolle paavin istuimen eteen.