"Mikä hätä hänellä on?" kysyi prinsessa. "Hän seisoo sankarina kääpiöitten seassa, ja ystäviään on sitäpaitsi sekä keisari että paavi."
"Mutta keisari nyt on eri, ja eri paavi, tiedättehän, ja jos Fiilip pääsee voitolle, kuten koko Pohjois-Saksa toivoo niin voi koittaa aika, jolloin ei Otto-keisari eikä paavi voi pelastaa Tanskan kuningasta."
"Pitäköön teidän uljas puolisonne vain varansa, rakas Audacia!" ja Berengaria kohotti etusormensa varoittaen. "Jos Valdemar uudelleen lähettää sotajoukon Schweriniin, niin näissä saleissa tuskin pidetään tanssiaisia silloin. Ja nyt, voikaa hyvin, rakas ystävätär! Näette, että olen taas kylmä ja tyyni, kuten pitääkin. Olkoon se heikkous, minkä teille olen ilmaissut, ikuinen meidän-välisemme salaisuus! Ja mitä minusta vielä kuulettekin, niin elkää koskaan uskoko minua tuollaiseksi heikkohermoiseksi, raukeaksi kuutamoneidoksi, jonka pään mies voi panna pyörälle! Minun suonissani virtaakin kuningasverta."
Näihin sanoihin prinsessa päätti tuttavallisen keskustelun. Yhdelläkään ilmeellä paljastamatta sieluntilaansa, hän heitti hyvästit Schwerinin kreiveille ja lupasi käydä kreivitär Audacian luona taas, kun Henrik-kreivi tekisi toden aikomastaan ristiretkestä pyhään maahan.
Talvi tuli ja pakoitti Valdemarin päättämään liiviläisen ristiretkensä. Sen, mitä oli tehty kristinuskon levittämiseksi, huomasi hän kyllä riittämättömäksi, ja vakuuttaakseen maallisen herruutensa siellä, hän tarvitsi paljon suuremman asevoiman. Hänen oli itse täytynyt polttaa vahva saarenmaalainen linnansa, ja kun hän näki oman hätiköidyn työnsä häviävän liekkeihin silmäinsä edessä, hän vannoi kalliin valan, että jollei hän vielä näe sitä päivää, jolloin koko maa on kristitty ja tanskalainen, hän ei tahdo kantaa suuren Valdemarin pojan nimeä.
Kuninkaan lähtiessä palaamaan joukkoineen arkkipiispa Andreas jäi Riikaan, missä hän vietti talven selittämällä ja esittämällä papeille Davidin psalmeja.
Kuningas oli palannut Riiben linnaan itsensä voittaneena, mikä voitto oli suurempi kuin jos hän olisi voittanut valtakunnan. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja tyytyväiset, ja nähdessään hänet Dagmar iloitsi suuresti. Hän kertoi kuninkaalle kohta lapsellisella vilpittömyydellä kaiken, mitä hän hänen poissaollessaan oli ajatellut, unelmoinut ja kokenut, miten hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan puolisonsa kansaa, ja kuinka syvästi hän oli häntä kaivannut ja rukoillut hänen puolestaan. Kuningas sulki hänet liikutettuna syliinsä puhtaimpana, viattomimpana naisena, joka näytti säilyneen tässä turmeluksen maailmassa, ollen olemassa vain nähdäkseen kaikkea kaunista ja hyvää, ja sisarena rukoillakseen jokaisen syntisen ja eksyneen sielun puolesta.
Kohtaus Valdemar-piispan kanssa Sjöborgissa ja se lupaus, minkä hän oli tältä saanut piispan vapauttamisen varalle, oli tärkein uutinen, mikä Dagmarilla oli kerrottavana hänen kotiuduttuaan. Kuningatar oli tietämättään sattunut onnellisimmalla hetkellä koskettamaan kuninkaan sydäntä, kuvaamalla todenmukaisesti sitä kurjuutta, missä hän oli tavannut kuninkaan onnettoman sukulaisen, eikä hänen toistettu laupeuden ja armonpyyntönsä tuon todella vääryyttä kärsineen vangin hyväksi ollutkaan turha.
Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen kuningas asteli miettiväisenä salakammiossaan edestakaisin ja kirjoitutti kirjettä paavi Innocentiukselle, missä hän selitti tahtovansa nyt noudattaa paavin kehoitusta ja vapauttaa Knuut Maununpojan äpärän, Slesvigin Valdemar-piispan, joka oli surmannut autuaan kuningas Knuut vainajan ja väijyi hänen omaa kruunuaan ja henkeään, sekä sentakia seitsemän vuotta oli istunut vangittuna Nordborgin ja Sjöborgin linnoissa, mutta ehdoksi hän asetti että tuon levottoman ja vaarallisen piispan tuli paavin käskystä ehdottomasti jättää Tanska ja olla liittymättä sen vihollisiin sekä lähteä Roomaan ja pysyä siellä rauhallisena.
Tämä kirje lähetettiin viipymättä, ja kuningas tunsi silloin sydämensä iloiseksi ja keveäksi; hän näet tunnusti itsekkin, että hänen Knuut veljensä oli menetellyt kohtuuttomasti, riistäessään piispalta vapauden, sekä että hän itse oli ollut ankarampi vaarallista sukulaistaan kohtaan kuin hänen todisteettomat, mutta aiheelliset epäluulonsa oikeuttivat olemaan.