Schwerinin kreivinhovissa kuninkaan avioliitto böömiläisen prinsessan kanssa oli herättänyt mitä suurinta huomiota, varsinkin linnan naisväen kesken. Kuitenkin ainoastaan avomielinen kreivitär Audacia oli ottanut puhuakseen siitä. Prinsessa Berengaria sensijaan ei kuninkaan äkkilähdön jälkeen ollut maininnut hänen nimeään ja oli tarkkaan välttänyt joutumasta keskusteluun Audacian kanssa hänestä. Kun saatiin tietoja Riiben komeista häistä, istui Berengaria kreivi Henrikin vierellä pöydässä; hän kalpeni ja kun hänen tilansa huomattiin, juoksi veri virtanaan hänen vasemmasta kädestään, johon hän pöytäveitsellä oli viiltänyt syvän haavan. Hän sidotti käden ja näytti täysin välinpitämätönnä kuuntelevan Tanskan-uutisia. Sen päivän jälkeen prinsessa kuitenkin näytti paljon kiihkeämmältä ja iloisemmalta kuin ennen, hän otti riehakkaana osaa kaikkiin huvituksiin ja oli usein suorastaan hurjapäisen iloinen.
"Te soitte meille iloisia, onnellisia päiviä!" — sanoi Audacia, "kun prinsessa Berengaria vähän senjälkeen, matkapukuisena seisoi hänen kammiossaan, valmiina palaamaan Portugaliin. Kuinka kadehdinkaan teiltä lämmintä etelämaalaista vertanne, prinsessa! Minun iloni on teidän riemuun verraten vain kuin tasainen takkatuli Vesuviuksen lieskaan nähden. Kuinka ylpeä ja onnesta juopunut onkaan se mies, joka kerran teidän sylissänne kiitää autuaitten saaria kohti!"
"Siellä tuskin on miehiä!" — vastasi Berengaria hymyillen "Se suku ei tunne muuta onnea kuin sen, jonka luo ei tarvitse kiitää, vaan jota voi lähettää noutamaan kuten viiniä kellarista. Elkää muuten kadehtiko kuumaverisyyttäni, rakas Audacia!" — jatkoi hän sydämellisemmin ja hänen äänensä värisi. "Tulivuori voi olla hauska nähdä, mutta syvällä sen sisuksissa palavat ikuiset liekit. Kun te kuulette minusta jälleen, jalo ystävätär, istun minä ehkä luostarikammiossa edessäni rukouskirja ja pääkallo, ja olen lausunut hyvät yöni tälle kauniille maailmalle, jonka te luulitte voivan lumota minut. Tanskan kuningas opetti minulle erään pohjoismaalaisen laulun", jatkoi hän, pysähdyttyään hetkeksi mietteisiinsä, "siitä laulusta minä vielä osaan kauniin säkeistön:
"Näin unta: taivaan kaupunkiin mä kiidin kultaiseen: syliss' armasta hoivan, — avaruus jäi allemme pilvinen."
Silloin hän puhkesi kiihkeään itkuun, vaipuen osanottoisen ystävättärensä syliin. Nyt vasta hämmästynyt Audacia näki, että Berengaria ilomielisyyden naamion taakse oli kätkenyt raadellun sydämen, jota oli kalvanut syvin suru, loukatuin ylpeys, ja katkerin halveksinta koko miessukua kohtaan, mihin yhtyi hehkuva, sammumaton intohimo siihen ainoaan mieheen, jota kohtaan hän tunsi kunnioitusta ja ihailua, mutta joka kuitenkin nyt näytti hänestä halvan valtiotaidon orjalta.
"Te teette varmasti väärin nuorta, rakastettavaa kuningasta kohtaan!" sanoi Audacia, kun prinsessa oli tyynnyttänyt kiihkeän tuskansa ja taas katkeroitui Valdemaria kohtaan. "Mitä hän sille taisi, ettei ollut nähnyt teitä paria kuukautta aikaisemmin? Ruhtinasraukkoja täytyy enemmin sääliä kuin soimata, kun heidän täytyy maan ja kansan tähden valita sokkosilmin, ja vasta kun käsi on sopimusten sitoma, huomaavat, että heilläkin on sydän, kuten muilla ihmisillä."
"Minä en laskenut Valdemaria tavallisten ruhtinasten lukuun", vastasi Berengaria, "ja minä kärsin siitä, että voin hänestä erehtyä. Mutta sellaisia ovat tämän maailman herrat! He näyttävät ihastelevan meitä vain huvikseen, aikansa, kuluksi, kiintyvän meihin kuin pelipöytään: kun palvelijaa ilmoittaa, että ateria on valmis, jättävät he heti pelin, olipa siinä kyseessä vaikka rikotut sydämet tai sielujen autuus."
"Ei kuningas varmaankaan jättänyt meitä kylmänä", — sanoi Audacia taas, "ja hän on, kuten kuulin, kohta jättänyt nuoren kuningattarensa lähtien vaaralliseen sotaan."
"Uutta ajankulua, uutta huvia!" — huudahti Berengaria katkerana. "Kuinka kauan nuori, lempeä prinsessa, joka uhraa kaiken saadakseen armon kuinkaan kädestä, — kuinka kauan sellainen uskollinen uhrikaritsa jaksaa pidättää kuningaskotkaa tuntureilta ja sotakentältä poissa? — Olkoon niin! Hän etsii suurempaa saalista eikä huoli pikkuasioista."
"Minä luulen tuntevani paremmin miessydämen!" lausui Audacia. "Mutta tehty on tehty. Elkäämme enää olko vihaisia ylväälle, eksyneelle kuningaskotkalle! Hänellä on kyllä vihollisia maailmassa, ja hänen täytyy lentää korkealle, jotta ne eivät saavuta häntä."