Hiljainen kreivitär Ida ja Riisen Kristiina ratsastivat likinnä kuningatarta hänen vasemmalla puolellaan. He iloitsivat sydämestään hänen lempeästä, sävyisästä esiintymisestään ja puhuivat nyt osanotolla onnettomasta vangista, jonka ruhtinasolento kaukaakin, ristikon takaa, oli hämmästyttänyt heitä.
"Mutta hänellä on hirveä tiikerinkatse", väitti prinsessa Regitza, "ja kuningasveljeni on varmaankin oikeassa: jos piispa Valdemarilla olisi voimaa kuten halua, niin hän olisi joko keisari tai paavi, ja voi sitä, joka ei nöyrtyisi hänen edessään!"
"Hänen kasvoissaan on jotakin suurta mutta peloittavaa", sanoi Dagmar. "Mutta Herran avulla voi hänen synnynnäinen ylevyytensä voittaa sen syvän vihan ja sen ylpeän ihmishalveksunnan, joka kalvaa häntä."
"Sen mukaan, mitä veljeni ovat kertoneet hänestä", sanoi Ida-kreivitär, "minä olen kauan valittanut, että niin voimakas mies on vajonnut näin syvälle. Kuitenkin olen aina uskonut että hänen onnettomuutensa on ollut suurempi kuin hänen rikoksensa."
"Schwerinin urheat kreivit", vastasi prinsessa Regitza, "näkevät levottomassa Valdemar piispassa vain sankarin ja ja soturin, ja sellaisena hän epäilemättä ansaitsee kunnioitusta. Mutta hänen äidinpuoleinen alhaissukuisuutensa tulee selvästi ilmi niin hänen pyrinnöissään kuin hänen kasvoissaankin, eikä Tanskan kuningassukua sovi moittia siitä, että häntä täällä arvioidaan aivan toisin silmin. Vaikka hän tavallaan on minun sukulaiseni, en mitenkään haluaisi olla kahdenkesken hänen kanssaan, ja minun täytyy ihmetellä nuoren kuningattaremme rohkeutta; hänellä kuuluu välistä olevan sellaisia raivon ja julmuuden hetkiä, ettei kukaan ole turvallinen hänen edessään."
"Onneton!" — huokasi Dagmar. — "Hän on rikkonut rauhan itsensä ja maailman kanssa, ja rauhaan Vapahtajan kanssa hän ei vielä löydä nöyryyden tietä."
"Teidän armonne ei sentään katune poikkeamistamme Sjöborgiin?" — kysyi Renert itsetyytyväisesti hymyillen ja tunki juoksijaansa likemmä. Mutta kuningatar ei häntä kuullut; hänen katseensa viipyivät lempeinä kuten tavallisesti kreivitär Idassa ja Kristiinassa, joiden hiljaisen sydämellisyyden ja rakkauden hän huomasi joka sanassa ja joka ilmeessä.
Hurskas kuningatar lähestyi päivä päivältä yhä enemmän näitä kahta lempeämielistä naista. Prinsessa Regitza sitävastoin oli hänestä liian kylmä ja järkeilevä, ja vaikka kuningatar kunnioitti hänen päättäväisyyttään ja tyyntä malttiaan, ei hän kuitenkaan koskaan tuntenut itseään oikein vapaaksi ja iloiseksi hänen seurassaan; sillä hänestä tuntui kuin häntä vanhempi ja älykkäämpi Regitza tahtoisi olla hänen hovimestarittarensa sekä kuninkaan sisarena vaatia itselleen arvoa ja valtaa enemmän kuin kuningattarelle oli mieluista. Vakava Regitza näytti pitävän jokaista nuoren, ilomielisen kuningattaren lapsellista leikkiä sopimattomana kuningattaren arvoon ja asemaan sekä niihin ankariin sääntöihin, joita prinsessa vaati naisensa turhantarkkaan noudattamaan. Niinpä kohta kun oli palattu Riiben linnaan, naisseurue siellä jakautuikin erilleen, muodostaen ikäänkuin kaksi eri hovikuntaa, jotka näyttivät vieraantuneen toisistaan.
Kuningatar vietti kuitenkin miellyttävän ja lempeän kesän hiljaisissa toimissa kansan hyväksi, kuninkaan retkeillessä hyvällä onnella Liivinmaalla, johon pakanalliseen seutuun hän perusti kristillisen kirkon.