"Varmasti, varmasti!" huudahti piispa hyvin liikutettuna, ja hänen levoton katseensa näytti nyt ensikerran rauhallisena kiintyvän kuningattaren kasvoihin ja olentoon, ja hän tarttui hänen käteensä ja painoi sen kunnioittavasti huulilleen. "Minä lupaan teille kädenannolla ja sanallani Kaikkinäkevän kasvojen edessä", jatkoi hän juhlallisesti, "etten koskaan unohda tätä hetkeä, ja jos pääsen vapaaksi teidän rukouksenne takia, en koskaan unohda, mitä olen velkaa kuningas Valdemarin jalolle puolisolle. Niin, jos tulen mahtavaksi ja suureksi, niin kuin nyt olen vähäinen ja halveksittu", lisäsi hän ylpeänä päätään kohottaen, "jos Herra johtaisi minut pyhän Pietarinkin ylevälle istuimelle ja antaisi minulle täyden vallan päästää ja sitoa, minä en sitoisi häntä, joka sitoi minut, kun tällainen enkeli seisoo hänen vierellään. Minä en musertaisi häntä kirkon salamalla enkä kirouksella, niinkuin hän maallisella valtikallaan lannisti minut tomuun, niin kauan kuin teidänlainen rauhan ja sovinnon enkeli on välillämme. Ja nyt olkoon rauha kanssanne, jalo kuningatar. Jos seisonkin edessänne rääkättynä ja alennettuna ja sidotuin käsin, kuten apostoli pakanain vankilassa kirkon vihittynä palvelijana, ja elävän Jumalan sanan vapaana julistajana, minä kuitenkin seison vielä ja annan teille pyhän vihkimyksen nojalla ja pyhän virkani puolesta autuaaksi tekevän kirkon siunauksen!" Näin sanoen hän kohotti kahlitut kätensä ylevällä piispan arvokkuudella. Kuningatar ei nähnyt hänessä kahlittua vankia, vaan sakramentin ylevän, mahtavan jakajan; hän kumartui ehdottomasti ja vastaanotti ristityin käsin piispan siunauksen.
Sitten piispa läksi ylpeänä ja ääneti salaovea kohti, mistä hän oli tullut. Kuningatar nousi ja soitti. Heti vouti vanginvartijan ja miesten kanssa astui sisään ja saattoi vangin salakäytävän kautta torniin. Hiljaisena ja mietteissään istui Dagmar vielä kidutuskammiossa, ajatellen mitä hän voisi ja uskaltaisi tehdä onnettoman piispan hyväksi, kun vouti tuli yksinään takaisin salaoven kautta ja odotti ääneti, nöyrännäköisenä, mitä kuningattarella oli hänelle sanottavaa pitkän keskustelunsa jälkeen vangin kanssa.
"Onko kuningas todella käskenyt pitämään piispa Valdemaria kahleissa ja kiveen sidottuna kuin elinkautista?" kysyi kuningatar, heittäen tyynenä voutiin katseen, jota tämä koetti välttää.
"Jos ei nimenomaan käskenytkään", sammalteli vouti, "niin minulla on kuitenkin kuninkaani ankara vaatimus vastata omalla hengelläni vangista, ja siihen minulla ei ole varmempaa keinoa kuin kiveen taotut kahleet."
"Eikö sitten linnan käytäviä voida vartioida?" kysyi kuningatar edelleen. "Eivätkö sen muurit ole kyllin vahvat kestämään yhden miehen voimia? Miksi minä en näe täällä ollenkaan vahteja enkä muuta miehistöä?"
"Tähän saakka noudattamieni ohjeiden mukaan", — vastasi vouti vielä enemmän hämillään, — "olen arvellut voivani säästää ankaralta kuninkaaltani sellaisen tarpeettoman rahamenon; mutta jos teidän armonne käskee, miehitän minä hetikohta vahdeilla kaikki käytävät ja annan vangille kaiken sen vapauden, minkä oma turvallisuuteni sallii."
"Te olette siis omavaltaisesti laajentanut oikeuksianne", lausui nyt kuningatar suuttuneena. "Te olette ilman pakottavaa syytä antanut tuon onnettoman kitua kahleissa. Siitä saatte tehdä tiliä kuninkaalle, kun hän palaa. Sekä hänen että minun tahtomme on, että Slesvigin piispaa kohdellaan täydellä rakkaudella ja arvonannolla, minkä hän on sukuperänsä ja arvonsa tähden oikeutettu saamaan, sekä että te ette laajenna valtaanne täällä tuumaakaan kauemmas kuin mihin teillä on nimenomainen valtuus. Minä jätän nyt tänne yhden uskotuista palvelijoistani. Ja varokaa, herra vouti, ettette tee mitään, mistä ette voi vastata! Te saatte tehdä ankarat tilit jokaisesta vääryydestä, mikä täällä on tapahtunut kuningaspuolisoni nimissä!"
Hädissään, vavisten heittäytyi vouti polvilleen ja rukoili kuningatarta Pyhän Neitsyen tähden olemaan syöksemättä häntä onnettomuuteen ja syyttämättä häntä kuninkaan edessä; samalla hän vakuutti, että kunnioitettavaa piispaa nyt kohdeltaisiin kuin kuningasta, että hän saisi hyvää olutta ja liharuokaa, paastoaikanakin, jos kuningatar käskee.
Vähääkään lohduttamatta matelevaa voutia, kuningatar palasi ritarisaliin. Siellä prinsessa Regitza tuli levotonna ja tyytymätönnä häntä vastaan, pyytäen häntä kohta lähtemään tästä ikävästä paikasta. Hän teki kuningattaren ymmärrettäväksi myös, että niin pitkällinen keskustelu kuninkaan katkerimman vihollisen ja niin vaarallisen valtiovangin kanssa voitiin helposti selittää väärin ja arvioida virheeksi. "Kuningaspuolisollani on täällä uskoton vouti", lausui Dagmar rauhallisesti. "Minua ilahduttaa, että sattuma toi minut tänne. Kuningas on ankara ja oikeutta rakastava; mutta täällä alhaisuus ja itsekkyys käyttää hänen käskyjään vääryyteen ja julmuuksiin. — Ottakaa huoleksenne, herra hovimestari", kuningatar kääntyi Ib Urnen puoleen, "että tänne jää yksi uskollinen kuninkaan palvelija katsomaan, ettei ruhtinaallista vankia kohdella ankarammin kuin kuningas nimenomaan on käskenyt!"
Herra Ib Urne toimitti kohta kuningattaren käskyn. Pian lähti matkaseurue palaamaan linnanpihan läpi. Kuningatar heitti vielä alakuloisen katseen ristikkoikkunaa kohti ja oli näkevinään vangin kalpeat kasvot synkässä aukossa. Ääneti ja vakavana hän läksi tuosta kaameasta vankilasta, eikä kukaan häirinnyt hiljaisuutta ennenkuin hän järven toisella rannalla oli noussut juoksijansa selkään.