"Sellaista vääryyttä en mitenkään usko jalon kuninkaani tahdon mukaiseksi!" vastasi Dagmar. "Te varmaankin salaatte totuuden, herra! Minä olen kuullut puhuttavan raskaasta, hirveästä rikoksesta." — Kuningatar pysähtyi, katsellen piispan hurjia, levottomia kasvoja.
"Te häpeätte nimeltä mainita tuota julkeata väitettä kavaluudesta ja petoksesta", lausui piispa, "ja se on kunniaksi teidän hurskaalle mielellenne. Kuningas Knuutin äkkikuolema on muka minun tekoni — eikö totta?" ja hänen kasvonsa vääntyivät hymyyn. "Tai ainakin minä olisin muka tiennyt murhasta, joka ei ehkä koskaan ole tapahtunut, ja jota ei ole koskaan julkisesti todistettu. Minua on kohdeltu salaisena kuninkaanmurhaajana ja tätini pojan kruunun ja hengen vaarallisena väijyjänä. Siksipä näyttääkin muka oikeutetulta itsepuolustukselta sulkea minut tänne iäkseni. Mutta minähän olin jo näissä kahleissa, kun kuningas Knuut vielä oli täysissä voimissa: minut oli tuomittu vastoin lakia ja oikeutta kuin kavaltaja, ennenkuin Jumalan vanhurskas käsi tuhosi valapattoisen tuomarini ja veti hänet ikuisen tuomioistuimensa eteen".
"Mitä kuningas Knuut liekin rikkonut teitä vastaan, kunnioitettava herra!" vastasi Dagmar; "siitä hän puolustautukoon suuren tuomarin edessä, eikä sitä sentään koskaan voida lukea rikokseksi minun rehelliselle puolisolleni."
"Ellei hän tahtoisi olla veljensä rikokseen osallinen, niin miksi hän ei korjaa tämän tekemää pahaa, ja vapauta onnetonta sukulaistaan kahleista, kun valta ja kruunu on hänen? Mutta siitä en puhu; en tahdo unhoittaa puhuvani hänen viattoman, hurskaan kuningattarensa kanssa. Te tiedätte nyt, jalo kuningatar, minkä syyn takia minä istun täällä. Jos olen murhannut kuningas Knuutin, minkä kohtalon hän ehkä olisi minulta ansainnut, niin miksi ei sitä todistettu maailmalle, miksi ei annettu pyövelin katkaista kaulaani, ja korppien syödä minut teloituspaikalla. Sääliväisyyttä se ei voinut olla. Mutta jos ei kukaan voi nousta todistamaan minua syylliseksi niin minä vaadin vapauden ja korvauksen kaikesta täällä kärsimästäni, en armona, vaan ankarana oikeutena, ihmisellisyyden pyhänä vaatimuksena."
"Jos tällä hetkellä olisitte vapaa", vastasi Dagmar, "ja olisitte onnistunut silloisissa aikeissanne, — jos istuisitte nyt mahtavana ja mainiona Tanskan valtaistuimella, niin myöntäkää minulle, onneton, että kuninkaallinen puolisoni ehkä kantaisi niitä kahleita, joiden näen surulla painavan teidän jaloja käsiänne!"
"Haa, niinkö?" vastasi piispa, ja ajatus sellaisesta onnenvaihdoksesta sytytti kaamean tulen hänen tummiin silmiinsä, "jos minä nyt istuisin Tanskan valtaistuimella, jolle minulla olisi suurempi oikeus päästä kuin kellään, ja jos teidän onnellinen puolisonne istuisi näissä kahleissa", hän pysähtyi äkkiä ja hänen ilmeensä muuttui, sitten hän jatkoi alennetulla äänellä, — "ettekö te, jalo kuningatar, silloin kutsuisi minua sydämettömäksi ja julmaksi, jos minä en teidän hartaista pyynnöistänne huolimatta avaisi hänen kahleitaan ja laskisi häntä valan ja kunniansanan takuulla maailmaan ja elämään ja ihmisten luo takaisin?"
"Minä toivon näkeväni teidät vielä kerran vapaana", sanoi kuningatar katsoen häntä tutkivin silmin, "mutta voisiko kuningas silloin luottaa siihen, että te voisitte täyttää sen lupauksen, mikä ehkä olisi teidän vapaaksi-pääsynne välttämätön ehto, voisiko hän silloin luottaa siihen, ettei teitä enää koskaan huono vallanhimo tai epäkristillinen kostonhalu saisi vietellä väijymään häntä ja hänen kruunuaan? Minä näen teidän katsannostanne, kunnioitettava herra, ettei teillä vielä ole sovinnollista mieltä Jumalaanne ja hänen sallimaansa kohtaan, sekä että teidän sydämenne ei ole vapaa vihasta ja katkeruudesta ja levottomasta pyrinnöstä arvoon ja valtaan."
"Kuningatar, kuningatar!" vastasi piispa kohottaen päätään. "Te itse olette syntyisin ylhäiseltä kuninkaallisesta suvusta, ettekä voi halveksia kantamaanne kruunua. Elkää tuomitko minun sydämeni ylpeätä pyrintöä, joka vaati minua piispanhiipan kantajanakin rohkeasti tavoittelemaan isieni kruunua. Sitokaa kotka kyyhkysen pesään tai pyhälle alttarille, ja katsokaa, eikö se tahdo irtautua ja rientää pilvien yli ihanaa päivää kohti. Sielun ylevyys ja synnynnäinen suuruus halveksii niitä pikkumaisia rajoja, jotka onni ja oikukas kansa tahtovat nostaa rohkean hengen tielle; ja totisesti, ellei tämä pää olisi vihitty kantamaan kuninkaitten näkymättömän kuninkaan antamaa kruunua, en minä olisi jaksanut sitä pitää pystyssä näiden kahleitten häpäisevän painon alla."
Hänen näin puhuessaan hänen silmistään säkenöi haaveellinen, miltei mieletön tuli, mutta alakuloisesti katsellen kahleitaan hän lisäsi katkeralla itsehalveksunnalla: "Siitä te voitte olla rauhassa, kuningas Valdemarin puoliso, että jos kuninkaani vapauttaa minut rauhan ja sovinnon lupaukseni nojalla, niin minä palaan jälleen kirkkoon, jonka ylhäiseksi palvelijaksi olen maailman nähden vihitty; sen pyhässä helmassa minä silloin pyrin unhottamaan mitä minä onnellisempien tähtien alla olisin voinut tehdä kiittämättömän maailman hyväksi. Olen nähnyt loiston ja arvon kiitävän ohitseni kuin pettäväin unelmain — minä heräsin vankilassa ja kahleissa, — ja, Jumalan ja Pyhän Äitimme nimessä, kun minun vankilani on avattu ja kahleeni pudistettu pois, en minä toista kertaa halaja hallita sitä maailmaa, jota minä olen oppinut halveksimaan."
"Jumala suokoon, että te hurskaammalla mielellä voisitte luopua maailmasta, kuin mikä teillä nyt tuntuu olevan, arvoisa herra!" vastasi Dagmar, katsellen tuskallisena ja syvällä säälillä hänen levottomia, mutta kärsiviä kasvojaan. "Se kohtelu, jota täällä olette saanut kestää, sen minä kyllä ymmärrän, ei ole ollut omiaan lepyttämään teidän kiivasta mieltänne ja sovittamaan teitä maailman ja ihmisten kanssa; mutta minä takaan sanallani, että teidän asemanne paranee tästä päivästä, ja tahdon tehdä kaiken mahdollisen voitavani, kiiruhtaakseni teidän täydellistä vapauttamistanne ja sovintoanne kuninkaan kanssa. Hän, joka ohjaa kaikki kohtalot, johtaa tämänkin asian parhain päin, ja vahvistaa teitä kestämään onnettomuuttanne, niin kuin onneakin, kun se palaa. Mutta vakuuttakaa minulle kädenpuristuksella, kunnioitettava herra, ja luvatkaa minulle Kaikkinäkevän kasvojen edessä, että muistatte minua Valdemarin kuningatarta, kun te toivoni mukaan ja minun rukoukseni takia pian pääsette vapaana lähtemään näiden muurien sisältä! Antakaa minulle kätenne ja minä uskon, vaikka teidän synkeät kasvonne näyttävät sen kieltävän, että te Ristiinnaulitun suuren rakkauden tähden pyritte kärsimään ja anteeksiantamaan sekä jättämään kaikki kostonajatukset minun rakastamaani miestä kohtaan, niin totta kuin te itse kerran toivoni mukaan saatte anteeksiannon ikuisen armahtajan edessä."