Kuningatar viittasi nyt pari miestä seuraamaan voutia ja käski senjälkeen muiden jäädä, sekä meni itse yksinään sivuhuoneeseen. Se oli pieni, synkkä huone, ja siinä oli yksi ainoa ikkuna korkealla paksussa muurissa, rautaristikolla varustettuna. Seinillä riippui suuria rautaketjuja, piiluja ja kaikenlaisia vanhoja, ruostuneita kuparikaluja, joiden tehtävä näytti olleen pakoittaa vangit tunnustukseen; niiden ikä ja muoto todistivat pakanuuden raakalaisaikoja. Kömpelö kivipöytä, jolla oli kirjoituskojeet ja pieni malmikello, sekä kaksi vanhaa tuolia olivat muuten tuon vanhan, hirveän kidutuskammion ainoat huonekalut.
Kuningatar istuutui suureen nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti hetken käsi posken alla tuota merkillistä vankia, jonka hurjat, ylpeät kasvot hän melkein pelkäsi nähdä uudelleen. Pian hän kuuli kahleiden kalinaa; seinään avautui salaovi, jota hän ennen ei ollut huomannut, ja nyt hän näki nuo samat peloittavat kasvot, jotka äsken olivat näkyneet rautaristikon takaa. Kädet ja jalat yhteen kahlittuina astui tuo korkea, ylpeä piispa ryhdiltään kuninkaallisena hänen eteensä ääneti tervehtien ja samalla heittäen käskevän ja halveksivan katseen linnanvoutiin sekä häntä seuraaviin miehiin, ikäänkuin odottaen, että — kuningatar käskisi heidän poistua.
Kuningatar oli noussut ja vastannut hänen tervehdykseensä; mutta häntä puistatti nähdessään tuon ylpeän vangin; hän näytti vaivoin pysyvän rauhallisena ja viivytteli sen käskyn antamista, jota piispa toivoi. Tämä kääntyi silloin itse käskevin ilmein voutiin. "Teitä ja teidän kätyreitänne ei tarvita täällä; luuletteko ettei Tanskan kuningatar tohdi olla kahdenkesken kahlitun miehen kanssa?"
Vouti ja miehet katsahtivat empien kuningattareen. "Menkää vain oven taakse", sanoi tämä epävarmalla äänellä, "minä soitan, kun tarvitsen teitä".
Vouti ja miehet menivät, ja kuningatar viittasi piispa Valdemarin istumaan, itse vaipuen takaisin nojatuoliin. Hän tunsi ahdistusta siitä voimakkaasta vaikutuksesta, minkä tuo outo vanki oli tehnyt häneen. Vanki jäi seisomaan ja katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. "Jos nämäkin kasvot pettävät", sanoi hän katkerana, "niin on viimeinen välähdys Jumalan kuvasta maan päällä petollinen naamio. Tunnetteko te minun elämäni ja sen luulotellun rikoksen, jonka takia minä kannan kahleita, jalo kuningatar?" jatkoi hän rauhallisempana, ja ikään kuin lempeyden ja alakuloisuuden sekoitus hillitsi hänen ylpeiden, kovien kasvojensa kurjuuden ja katkeruuden.
Dagmar oli ristinyt kätensä ja salainen rukous näytti antaneen hänelle sen tyyneyden ja voiman takaisin mitä hän äsken kaipasi.
"Minä tunnen teidän sukuperänne sekä sukulaisuutenne Tanskan kuningassukuun", lausui hän nyt hiljaisella arvokkuudella, "minä tiedän kuinka maallisen kruunun loisto on houkutellut teidän rohkean henkenne syrjäteille. Mutta minä toivon, että te nyt vastoinkäymisessänne olette kääntänyt mielenne rauhan ja lunastuksen Herran puoleen. Hurskaan äitini kehoituksen mukaan olikin minun ensimäinen pyyntöni kuninkaalleni vieläkin täyttymätön toivo teidän vapauttamisestanne."
"Täyttymätön?" toisti piispa tuskallisella kiivaudella. "Leppymätön on siis hänen vihansa, ja hänen kostonsa rajaton, tuon ylpeän, onnellisen voittajan, jota minä kannoin näillä käsilläni, laulaen hänelle sotalauluja ennenkuin uneksinkaan, että hän istuisi Tanskan valtaistuimella, silloin kun minä olisin kahleisiin kytkettynä hänen käskystään!"
"Vääryydestä ette voi syyttää Valdemar Seieriä!" — lausui Dagmar. "Ja mitä teillä liekin minulle sanottavaa, pyydän teitä muistamaan, että minä olen Valdemarin kuningatar enkä saata kuulla sanaakaan, mikä loukkaa puolisoani ja kuningastani. Hänen mahtava kätensä on raskaana laskeutunut teidän päällenne, ja minua surettaa syvästi nähdä teidänlaisenne mies kahleissa; mutta — —"
"Mutta minä olen niissä syystä, arvelette. Kuulkaa, jalo kuningatar, miten minun vankeuteni laita on, ja päättäkää sitten, olenko minä näissä kahleissa syystä ja onko se viha, mikä minua kalvaa, syntinen ja väärä! Totta kyllä minä tartuin miekkaan julkisesti taistellen kuningas Knuutia vastaan, kun hän ase kädessään tahtoi kurittaa minua petoksesta; yhdessä vanhan Adolf-herttuan kanssa minä vaadin sitä kruunua, mihin minun tätini pojalla ei ollut suurempaa oikeutta kuin minullakaan. Hän lähetti meitä vastaan uljaan puolisonne, nuoren Valdemar-herttuan; sotaonni ei suosinut meitä. Meidät voitettiin. Mutta voitetullakin on oikeutensa. Me pyysimme rauhaa ja sovintoa ja uskoimme voittajamme käsiin henkemme ja vapautemme, uskoen lakiin ja lupaukseen turvallisuudestamme. Ja katsokaas, näin täytettiin nuo kalliit lupaukset, kuin tuomitut pahantekijät meidät heitettiin tähän vankilaan laitta ja tuomiotta. Kalliisti täytyi vanhan Adolf-herttuan ostaa henkensä ja vapautensa pyhimpien oikeuksiensa hinnalla; ja minä, jolla ei ollut herttuakuntaa ostaakseni sillä vapauttani, minä istun täällä vielä pöllöjen ja yökköjen kera. Eikö siis tämän jumalattoman vääryyden takia taivaan kirous ja rangaistus kohtaa valtakuntaa ja kansaa? Ja voiko se valtakunta kestää vanhurskaan tuomioistuimen edessä, missä jo laki ja oikeus on poljettu jalkoihin?"