Huomattiin ettei ollut soveliasta väittää enempää vastaan, ja pian näki kuningatar tuon ikivanhan linnan, joka vanhan kaupungin raunioitten välissä lepäsi erään sisäjärven pienellä saarella, näyttäen siellä vahvoine muureineen ja korkeine torneineen valloittamattomalta. Vain kuningattaren erikoisesta käskystä kalastajat tohtivat soutaa seurueen saareen. He astuivat jalkaisin rappeutuneiden raunioitten läpi, missä nyt vain muutamia kalastajatupia kyyhötti vanhojen kivirakennusten suurten muurien suojassa. Heidän täytyi pysähtyä hetkeksi suletun linnanportin eteen, kun linnanvouti harkitsi, uskalsiko hän kuningattaren käskystä avata ovet vai ei. Sillävälin oppineet kaniikit lukivat ja selittivät sitä latinalaista päällekirjoitusta, mikä oli hakattuna kiveen linnan portin yläpuolelle todistamaan linnan ikää — sen näet sanottiin olevan pakanain rakentama Aristoteleen ja Aleksanteri Suuren aikoina. [Vixit Aristoteles et Alexander dominatur dum per gentiles castrum Sjöborg fabricatur.] Vihdoin avattiin portti, ja matkaseurue astui linnan kartanolle.
"Täällä on synkkää ja kolkkoa!" sanoi Dagmar, katsellen korkeata, vahvaa vankitornia ja paksuja muureja, jotka ahdistivat sisäänsä hiljaisen, aution pihan, missä ruoho kasvoi siltakivien ylitse ja missä ei ollut nähtävänä jälkeäkään elämästä ja työstä. "Jos en olisi ehtinyt näin pitkälle, niin olisin halukas kääntymään takaisin!" jatkoi kuningatar. "Täällä näyttää siltä kuin linnassa, missä musta surma on pitänyt asuntoa."
"Teidän armonne ei kai tahdo nähdä enempää?" sanoi eräs pieni, vahva ja nyrpeännäköinen mies, joka, toisessa kädessään karvalakki ja toisessa avainkimppu muutamia kertoja nöyrästi oli kumartanut kuningattarelle, tämän huomaamatta häntä. Hän oli linnanvouti, jonka tervehdykseen kuningatar nyt vastasi, tiedustaen hänen nimeään ja virkaansa. "Eikö täällä linnassa nyt asu ketään?" kysyi hän hajamielisenä.
"Ainoastaan minä, teidän armonne, vanhan vaimoni ja vanginvartijan kera", vastasi hän epävarmalla äänellä — "ja tietysti", jatkoi hän nopeasti, kun kuningatar katsahti ympärilleen, "kunnian-arvoisa piispa tuolla tornissa. Hän se katselee tuolta rautaristikon läpi, hän ehkä alamaisesti pyrkii puheillenne ja lavertelee kaikenlaista huonosta kohtelusta, mutta minä pyydän nöyrimmin teitä olemaan kuuntelematta hänen puheitaan. Hän on vaarallinen Jumalan hylkäämä olio, jossa ei ole sanaakaan totuutta."
"Ah, täälläkö tuo vanha, onneton piispa istuu!" huoahti Dagmar, katsahtaen sydämellisellä säälillä rautaristikkoa kohti, mutta kauhu yhtyi hänen sääliinsä, kun hän näki hurjat, kalpeat kasvot, joissa oli ruokkoamaton, punertava parta, ja jotka suonenvedon tapaisesti vääntyivät ristikon takana, samalla kun kaksi välähtelevää, tummaa silmää tuijotti kuningatarta vastaan.
"Kuningatar Juditin jalo tytär, Tanskan hurskas kuningatar!" kuului kolea miehenääni tornista. "Minä vannotan teitä armeliaan Jumalan ja pyhän äitinne nimessä, että ette lähde tästä kurjuuden pesästä ennenkuin olette kuullut mitä onnettomalla, rääkätyllä piispa Valdemarilla on teille sanottavaa!" — "Puhukaa vapaasti, onneton!" vastasi kuningatar. "Teillä ei voi olla minulle mitään sanottavaa, mitä muut eivät saisi kuulla."
"Ellei huhu teidän hurskaudestanne ole pettänyt minuakin", huusi vanki katkeran ylpeänä, "niin ette varmaankaan vaadi, että kuningassukuinen piispa antaisi kurjuutensa teidän palvelijainne ja piikainne nähtäviin. Minä, joka olen ripittänyt kuninkaita ja keisareita, en varmaankaan turhaan kerjää teiltä hetken keskustelua ilman ivaavia todistajia!"
"Minun seurueessani ei ole ketään, joka pilkkaisi onnetonta", vastasi kuningatar, "mutta minä täytän teidän toiveenne! — Viekää minut linnaan ja tuokaa tuo vangittu herra minun luokseni!" käski hän linnanvoutia.
Tämä kohautti hartioitaan ja pudisti arvellen päätään samalla kun hän tympeännäköisenä hitaasti avasi oven kuningattarelle ja hänen seurueelleen. He astuivat etusalin läpi suureen kaarikattoiseen ritarisaliin, mikä oli täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, ja missä pöllöt ja lepakot lentelivät pelästyneinä rikkinäisten ikkunoiden läpi.
"Teidän armonne antakoon anteeksi että täällä ei ole siivottu eikä pesty!" mutisi vouti. "Tänne emme juuri odota muita vieraita kuin niitä, jotka ovat kyllin tottuneet tomuun ja yölintuihin. — Tänne voi teidän seurueenne jäädä, ja tähän viereiseen huoneeseen tuon minä vangin salakäytävän kautta. Mutta minun täytyy pyytää pari teidän vahvinta miestänne avukseni. Kun minä vapautan hänet kahleistaan voi hän muuten lyödä minua otsaan ja paeta. Tuo kunnioitettava herra piispa on vahva kuin karhu, eikä hän siedä pilaa. Minä pyydän teidän armoanne vielä kerran", lisäsi hän, "olemaan huomioonottamatta mitä hän sanoo; hän on ilmetty Antikristus, ja minä melkein luulen hänen vannoneen sielunsa paholaiselle".