"Kuninkaalla ei ole Axelia eikä Esberniä", vastasi Saxo, taputtaen innostuneen pojan punaista poskea, "mutta hänellä on monta uljasta miestä ympärillään ja vaikeaa on sanoa sinulle, kuka heistä on parhain; mutta luulenpa, ettei heistä hevillä kukaan vedä vertoja Pohjoisalbingin kreivi Albertille. Jos sinun mielesi palaa sotilassäätyyn, niin eipä taida kannattaa pakoittaa sinua kirjatoukaksi. Minä kirjoitan tästä arkkipiispalle ja koetan saada hänet siihen suostumaan. Joka tapauksessa sinä voit seurata jouluna minua Roskildeen. Piispa Pietari on lähettänyt minulle viestin, että hän odottaa minua. Siellä me ehkä saamme nähdä myöskin kreivi Albertin, sillä häntä odotetaan sinne joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, ja silloin me voimme puhua lähemmin asiasta."
Kukaan ei nyt ollut iloisempi kuin pieni Riisen Kaarlo, ja kun Saxo lähetti arkkipiispalle ystävällisen kiitoksensa hänen latinalaisesta runostaan, niin hän pyysi samalla hänen suostumustaan siihen, että poika saisi seurata taipumuksiaan.
Joulu läheni lähenemistään, eikä Kaarlo nyt puhunut mistään muusta kuin siitä, miten mahtava ja uljas ritari hänestä pian tulisi.
"Se, joka ikävöi kultaista hevosta, pitelee aina sen suitsia kädessään!" sanoi Saxo reippaalle oppilaalleen lähtöpäivän edellisenä iltana. "Mutta ole kärsivällinen, ei ole niinkään helppoa voittaa kultaisia kannuksia kuin sinä ajattelet. Jos sinä pääset kreivi Albertin luo niinkuin toivon, niin sinä saat asemestarin, joka itse on käynyt ritarikoulunsa vieraalla maalla, eikä hän päästä sinua ennen aikoja opista. Neljäntoista vuotiseen asti sinä opettelet kantamaan soihtua ritarin tuolin takana ja palvelet häntä nöyrästi hänen aterioidessaan ja maata mennessään. Kun sinä sitten seitsemän vuotta olet kantanut hänen kilpeänsä ja keihästänsä, ruokkinut hänen sotaratsuansa ja vartioinut hänen vankejansa, ja sitäpaitsi osoittanut olevasi oiva ja uskollinen aseenkantaja, ja itsekin ottanut vankeja sodassa, — niin sitten vasta punnitaan voitko päästä ensimäiseen asevartioon Herran huoneeseen."
"Asevartio? Mikä se on, isä Saxo?" kysyi poika, ja kun Saxo nyt selitti hänelle tämän tavan, johon aseenkantajan täytyi alistua ennenkuin hänet lyötiin ritariksi, tuntui Kaarlosta ettei ollut niinkään ihmeellinen asia valvoa yö kirkossa kilpeä vartioiden. "Minä tahtoisin tehdä sen jo tänä yönä", sanoi hän kehuskellen, "jos sinä vain lupaat, että pian pääsen aseenkantajaksi, enkä tarvitse liian kauan pöytää kattaa ja vuodetta valmistaa."
"Ei kehuminen eikä ylpeys vielä ole tehneet yhtään miestä suureksi!" vastasi Saxo harvinaisen ankarasti. "Jos sinä vielä joskus aiot muuksikin kuin lörpöttelijäksi, niin täytyy sinun olla nöyrä ja hurskas, eikä rehennellä suurilla sanoilla. Ritari lyö kovaa ja puhuu hiljaa, sanoo sananparsi. Mutta minä huomaan tyhjien nelikoiden kolisevan yhtä kovaa kuin tyhjien tynnyrien."
Nämä hänen rakkaan opettajansa kovat sanat kohottivat kyyneleet Kaarlon silmiin, vaikka hän omasta mielestään ei ollut sanonut muuta kuin minkä hän kyllä uskaltaisi tehdä, jos vain saisi luvan siihen.
Nyt nousi Saxo totisena sytyttämään sarvilyhtynsä, jonka hän antoi pojalle käteen. Itse hän otti nurkasta uunin luota isoisänsä vanhan miekan ja kilven, ja pyyhki niistä tomun vaippansa liepeellä. "Kule edelläni!" sanoi hän Kaarlolle, "ja näytä minulle tietä kappeliin! Siellä, missä Tanskan suurimmat urhot lepäävät, minä tahdon nähdä oletko sinä yhtä rohkea teoissasi kuin sanoissasi."
Kaarlo katui nyt sydämessään mitä äsken oli sanonut ja muisti nyt vasta että paljon kuolleita oli haudattu kappeliin. Mutta häntä hävetti näyttää minkäänlaista pelkoa, ja hän astui senvuoksi aivan ääneti lyhtyä kantaen edeltä pimeitä luostarikäytäviä pitkin.
Kun he astuivat holvattuun kivikappeliin, pudotti Saxo hajamielisyydessään kilven kivilattialle, mikä synnytti oudon kaiun autioissa, pimeissä holveissa ja avonaisissa haudoissa. Kaarlo säpsähti, mutta ei näyttänyt pelkoansa, vaan nosti kilven näennäisen rauhallisesti.