"Minä tahdon nyt näyttää sinulle minkälaisessa seurassa me olemme!" sanoi Saxo juhlallisesti, ja hän tunsi itsekin olevansa omituisessa mielentilassa lähestyessään näin öiseen aikaan suurten vainajien hautoja. — "Katsoppas tänne", jatkoi hän, seisahtuessaan erään muurissa olevan syvennyksen viereen, "tässä lepäävät Tanskan suurimman sankarisuvun esi-isät. Vähän ennen kuolemaansa, kolme vuotta sitten, arkkipiispa Absalon muurautti tänne iso-isänsä Skalm Hviden ja urhean Tykon sankariluut, — ne olivat sitä ennen Fjenislöflillessä. Elä unohda mitä minä olen kertonut sinulle heistä, ja rukoile Kristusta ja pyhää äitiä auttamaan sinua niin, että kerran vielä voit minun ikäisekseni tultuasi seisoa täällä tarvitsematta peittää kasvojasi ja hävetä!"
Kaarlo tuijotti muuriin, ja hänestä tuntui kuin haluaisivat ankarat sankarit astua esiin kysymään mitä hänellä oli tekemistä heidän joukossaan. Hän tukahutti hiljaisen huokauksensa ja seurasi ääneti Saxoa kuoriin lyhtyä kantaen. Siellä osoitti Saxo-isä Asker-Rygen ja Inge-rouvan, Esbern Snaren ja mahtavan Sunen hautoja, muistuttaen Kaarlolle heidän hurskasta elämäänsä ja mainetöitänsä. Viimein hän pysähtyi Absalonin haudan ääreen. "Katso tätä!" sanoi hän liikutettuna, kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. — "Tässä lepää mies, jonka kaltaista sinä et koskaan saa nähdä, ja Tanskassa ei vuosisatoihin ole ilmestyvä hänen vertaistaan." Ja nyt hän luki ja selitti pojalle sen kiittävän hautakirjoituksen, jonka hän oli panettanut sinne suuren arkkipiispan muistoksi, ja sitten he yhdessä polvistuivat haudan ääreen rukoukseen.
He viettivät näin hetken hautojen ääressä hartaasti rukoillen, ja Kaarlo alkoi vähitellen tottua paikkaan ja sen vakavaan juhlallisuuteen. Vielä uudestaan toisti Saxo hänelle sen, minkä hän niin usein oli koettanut painaa oppilaansa mieleen, että tulevan ritarin tuli rakastaa Jumalaa ennen kaikkea ja häntä ainoata pelätä, eikä senvuoksi saanut vavista elävien eikä kuolleiden edessä. "Tohditko sinä nyt valvoa yksinäsi täällä kappelissa kukonkiekunaan asti?" kysyi hän lopuksi.
"Tohdin toki!" sanoi Kaarlo, vaikka hänen äänensä vapisi, eikä hän voinut kokonaan salata pelkoansa. Sitten Saxo antoi miekan hänen käteensä, asetti kilven lyhdyn viereen Absalonin haudalle ja pyysi häntä vartioimaan sitä tarkasti. Hän kehoitti poikaa ahkerasti rukoilemaan, ettei joutuisi pelon valtaan tai kiusaukseen paeta ja häpeällisesti jättää asevartionsa. "Mutta jos sinä et ole kyllin voimakas ja rohkea jäämään tänne", lisäsi hän, "niin on kappelin ovi avoin, ja sinä tunnet tien minun kammiooni."
Tämä viimeinen pilkallinen huomautus palautti taas Kaarlon rohkeuden, sillä hän pelkäsi eniten tulla lukituksi koko yöksi kuolleitten luo. Mutta nyt kun hän tiesi pääsevänsä pois silloin kun tahtoi, päätti hän rohkeasti jäädä puolustamaan paikkaansa, tapahtukoon sitten mitä tahansa.
Kun Saxo huomasi pojan vakavasti aikovan kelpo aseenkantajan tavoin kestää asevartion, iloitsi hän suuresti hänen rohkeudestaan, ja hänen mielestään oli tämä koetus jo kyllin suuri Kaarlon ikäiselle pojalle, joka ei vielä koskaan ollut käyttänyt aseita, ja jonka pää oli täynnä seikkailutarinoita ja kummitusjuttuja. Hän tahtoi senvuoksi vapauttaa Kaarlon enemmistä rohkeudenkoetuksista ja tahtoi ottaa hänet mukanaan takaisin kammioonsa; mutta Kaarloa hävetti, että häntä kohdeltiin kuin pelkuria, epävakaista lasta, ja hän väitti tahtovansa täyttää minkä oli luvannut. Saxoa arvelutti loukata epäluottamuksella tämän lapsellisen mielen varhain herännyttä itsetuntoa ja estääkseen kaikkia vaarallisia seurauksia, jotka aika, paikka sekä pojan vilkas mielikuvitus voisivat aikaansaada, hän päätti salaisesti jäädä sinne läheisyyteen, ja poistuttuaan kappelista hän palasi takaisin erään sivuoven kautta, piilottautuen pimeään ristikäytävään, josta hän, haudalle asetetun lyhdyn ja nousevan kuun valossa, voi huomata kaikki nuoren sankarin liikkeet.
Hän näki nyt piilopaikastaan pojan uskollisesti kävelevän edestakaisin alttarilla, suuri miekka kädessään. Mutta kun sitten liitävien pilvien lomasta kuu paistoi sisään pienien ruutujen läpi, valaisten hautapatsaisiin uurretut kuvat, tai kun tuulen synnyttämä veto autioissa holveissa liikutteli vanhoja lippuja, silloin huomasi Saxo huolestuneena pojan tuijottavan tuskallisesti ympärilleen. Mutta samalla hän myöskin sydämelliseksi ilokseen näki hurskaan oppilaansa polvistuvan ja rukoilevan kunnes hänen rohkeutensa taas palasi, ja hän alkoi uudelleen kävellä edestakaisin.
"Oikein, Kaarlo!" ajatteli vanhus — ja, tietämättään, hän tapansa mukaan lausui ääneen ajatuksensa.
Hämmästyen kuuli Kaarlo nimeään mainittavan, saamatta selville mistä tuo ääni tuli, joka näytti haluavan vahvistaa ja rohkaista häntä, täyttäen samalla hänet syvällä pelolla. Tosin koko hänen ruumiinsa vapisi ajatellessaan, että hän oli yksin yön aikana täällä hautojen keskellä, ja ehkä kuolleiden sankarien näkymättömien henkien ympäröimänä, mutta ystävällisestä äänestä päättäen, hän luuli varmasti heidän tarkoittavan hänen parastaan.
Saxo itsekin joutui omituisen mielialan valtaan. Paikka ja aika vaikuttivat myöskin häneen vastustamattomalla voimalla, ja hän oli valvovan unessa näkevinään ystävä vainajansa, suuren Absalonin, nousevan haudastaan ja astuvan piispallisessa juhla-asussa alttarin eteen, käyräsauva ja monstranssi [ehtoollisrasia] käsissään ja lukevan siunauksen maalle ja kansalle, niinkuin hän niin usein oli nähnyt hänen eläessään tekevän. "Herra olkoon teidän kanssanne" oli hän vihdoin selvästi kuulevinansa Absalonin voimallisen äänen laulavan latinaksi, ja tietämättään hän polvistui ja lauloi latinaksi hiljaisella äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että Kaarlo selvästi sen kuuli: "Niin myös sinun henkesi kanssa!"