Silloin hiukset nousivat kauhusta pystyyn Kaarlon päässä — hän pudotti miekan kädestään ja aikoi paeta. Mutta hänestä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan, ja hän jäi liikkumattomana seisomaan paikalleen, sillä miekka oli pudotessaan kaatanut lyhdyn ja sammuttanut valon. Silmänräpäyksen ajan oli hänen ympärillään pilkkosen pimeää, ja kuun valossa, joka äkkiä valaisi kappelin, näki hän selvästi kookkaan, valkoisen olennon liikkuvan pimeästä ristikäytävästä häntä kohti. Hän horjahti kauhistuneena taapäin ja piteli kiinni kuorinoven enkelikuvasta, ettei kaatuisi lattialle.
Valkoinen olento oli Saxo sistersiläismunkin-vaipassaan. Pudonneen miekan helinä oli herättänyt hänet unelmistaan, ja Saxo lähestyi nyt hakemaan Kaarloa kotiin, vapauttaakseen heidät molemmat tästä sieluatärisyttävästä yövalvonnasta.
"Tule, poikani!" sanoi hän. "Kyllä jo riittää! Sinä olet uskollisesti valvonut ja rukoillut sekä luottanut enemmän kaikkivaltiaan Jumalan voimaan kuin itseesi. Ota nyt aseesi ja seuraa minua, puoliyön aika on jo kulunut."
Kaarlo tunsi isällisen opettajansa ja heittäytyi iloisena hänen syliinsä: "Jumalalle kiitos, että tulit, hyvä isä!" sanoi hän hengittäen taas vapaammin — "ei ollut niinkään helppoa olla asevartiana, enkä minä enää toista kertaa kehu rohkeuttani. Minä olisin kyllä jo ennemmin juossut tieheni, mutta en voinut liikuttaa jalkaani."
"Mitä sinä pelkäsit, poikani?" kysyi Saxo rauhallisesti, mutta juhlallisen vakavasti, ja hänen kunnianarvoisat kasvonsa olivat kuolonkalpeat. "Jos hurskaat ajatukset liikkuvat meidän mielessämme, niin silloin täällä pyhässä Herran huoneessa vain hyvät henget ovat meidän lähellämme, ja niitä ei meidän koskaan tarvitse pelätä."
"Niin minustakin tuntuu", vastasi poika painautuen lähemmäksi häntä, "mutta minua alkoi niin pelottaa, sillä minusta tuntui kuin kuolleet olisivat polvistuneet täällä ympärillä ja messunneet."
"Minäkin luulin nähneeni rakkaan vainajan", vastasi Saxo hiljaa, ja hänen katseensa kiintyi vielä alttariin — "mutta minä en pelännyt, sillä minä kuulin autuaan herrani äänen, joka siunaten kutsui minua luokseen. Ja totisesti, minä tunnen, ettei hän ole minua turhaan kutsunut. Ehkä me olemme molemmat uneksineet", lisäsi hän — "mutta unetkin voivat olla Herran lähettämiä."
Hänen näin puhuessaan suhisi omituisesti hänen päänsä päällä, ja vanhat liput Absalonin haudan yläpuolella liikahtelivat.
Ääneti astuivat nyt Saxo ja hänen oppilaansa ulos kappelista, poika kantaen kilpeä ja miekkaa, ja Saxo sammunutta lyhtyä. Molemmat olivat omituisen juhlallisella mielellä ja ikäänkuin korkeampien olentojen vihkimiä suureen ja tärkeään kutsumukseen. Vanhus uneksi kiikastetusta ystävästään, joka kutsui häntä luokseen Jumalan iäiseen valtakuntaan. Poika ei enää pelännyt, vaan uneksi sankaritöistä ja ritariretkistä, iloisista seikkailuista ja kauniista naisista. Se minkä hän äsken kuuli haudoilla, oli hänestä nyt kuin enkelien laulua. Se oli sankarihenkien kehoitus hänelle pyrkiä yhtä suureksi ja ihanaksi kuin he.
Kappelin ja luostarin välisessä pimeässä käytävässä paloi yksinäinen lamppu Marian-kuvan alla. Siinä Saxo sytytti kynttilänsä — sillä kuu oli lumipilvien peitossa — ja häiritsemättä toistensa niin kovin erilaista, mutta kuitenkin niin onnellista tunnelmaa, johon yöllinen seikkailu oli heidät saattanut, palasivat molemmat hiljaa takaisin kammioon ja paneutuivat levolle.