Waldemar Seier: Historiallinen romaani

by Bernhard Severin Ingemann

Seuraavana aamuna tunsi Saxo itsensä tavallista heikommaksi ja pelkäsi lähteä matkalle. Mutta kun Kaarlo jo seisoi matkaan valmiina hänen makuupenkkinsä vieressä, nousi hän vaivaloisesti, rukoili hiljaa aamurukouksensa ja pukeutui lammasnahkaiseen matkapukuunsa. Palattuaan Kaarlon kanssa messusta hän sanoi hyvästi apotti Gaufredille ja hyville munkeille, joiden kunnianarvoisena vieraana hän nyt oli ollut kolme vuotta. Kainalossaan hän kantoi kahta kirjaa, jotka hän oli lainannut Absalonilta, ja jotka tämä testamentissaan oli määrännyt annettaviksi takaisin Sorön luostarille. Toinen oli pergamenttinidos Justinuksesta, ja toinen Valerius Maximus (per manum Absalonis [Absalonin kädestä]). Hänen oli hyvin vaikea erota näistä kirjoista. "Ottakaa ne!" sanoi hän apotille. "Ottakaa ne pian, etten minä joudu kiusaukseen viedä niitä mukaani ja riko herrani viimeistä toivomusta vastaan, jonka te itse olette kuullut ja kirjoittanut. Ne puolikolmatta hopeamarkkaa, jotka hän anteliaisuudessaan minulle jätti, olisi minun kyllä ollut vaikea hankkia; mutta tämän lainan takaisinantaminen on minulle melkein vaikeampi. Sillä katsokaa, arvoisat herrat, tässä on Absalonin lampun kalliit jäljet."

"Me säilytämme tämän perinnön pyhästi luostarimme pyhien jäännösten joukossa!" sanoi apotti Gaufred ja asetti huolellisesti kirjat erilleen.

Hyvästi jättäessään Saxo syleili häntä ja kaikkia veljiä. "Mielelläni", sanoi hän lopuksi, "minä olisin laskenut luuni lepoon tänne hurskaan herra-vainajani jalkojen juureen, mutta hyvä Pietari piispa haluaa nyt minua luokseen. Ehkä minä saan vastaanottaa viimeisen voitelun hänen kädestään, ja siellä missä Tanskan vanhimmat kuninkaat lepäävät on ehkä minut määrätty viittaamaan tulevalle sukupolvelle tietä kuningashaudalle."

Apotti ja kaikki veljet olivat suruissaan hurskaan Saxo-isän poismenosta, sillä heistä tuntui hyvin todennäköiseltä, että he nyt näkivät hänet viimeisen kerran. Omaisuutta ei hänellä ollut paljoa mukaansa ottaa ja rahoja vieläkin vähemmän, mutta hän tarvitsikin niin vähän, ja yhdellä hopeamarkalla hän tuli toimeen kauan. Kaikkein huolellisimmin hän oli käärinyt tavaroihinsa arkkipiispa Absalonin kirjoitukset, sekä molemmat häneltä muistiksi saamansa hopeapikarit. Tarkasti hän myöskin oli kietonut vuode-peitteeseensä pergamentille sirosti kirjoitetun ajantietonsa, jonka hän toivoi vielä kerran saavansa lukea Roskildessa.

Saxo oli liian vanha ratsastamaan, senvuoksi apotti oli lainannut hänelle vaunut Pedersborgin aatelisrouvalta. Näissä mukavissa ajoneuvoissa hän voi häiriytymättä antautua ajatuksiinsa ja jättää suitsien ja hevosen hoidon ajopojan huostaan.

NELJÄS LUKU.

Oli kirkas, iloinen talvipäivä. Aurinko kimalteli kuuraisten puiden oksilla, pyörät narisivat vasta jäätyneellä tiellä, ja hevoset hirnahtelivat raittiissa aamuilmassa. Kaarlo istui iloisena ajopojan vieressä. Vanha Saxo muisteli onnellista nuoruuttaan, jolloin hän niin usein oli ratsastanut tätä tuttujen järvien ja metsien välistä tietä, reippaan Absalonin rinnalla. Kuitenkaan hän ei unohtanut kääntyä nuoren seuralaisensa puoleen kiinnittääkseen tämän huomiota niihin moniin uusiin maalaiskirkkoihin, joiden ohi he ajoivat tai jotka näkyivät etempää. Suuri Valdemar ja hänen hurskaat miehensä olivat rakennuttaneet ne suurista vyörykivistä ja poltetuista tiilistä, sekä varustuttaneet ne kallisarvoisilla lyijykatoilla. Hän kertoi tarkkaavaiselle oppilaalleen mitenkä kolmesataa vuotta sitten hurskaat herrat ja ruhtinaat olivat rakennuttaneet kirkkoja maahan, ja että Knuut suuri oli rakentanut hyvin monta, mutta ne olivat olleet useimmat puusta, ja pakanalliset vendit olivat, ne polttaneet. Kun hän tienvieressä huomasi hautakummun tai vanhan pakanallisen uhrilehdon, pyysi hän ajopojan pysähtymään ja kävi Kaarlon kanssa katselemassa näitä merkillisiä muinaisajan jäännöksiä. Kun Bjerneden kirkko näkyi etempää vasemmalta puolen tietä, kiinnitti hän pojan huomion sen omituiseen piispanhattumuotoon, kertoen hänelle Absalonin sedän Ebbe Skjalmsonin ja tämän hurskaan vaimon Ragnildin ensin rakennuttaneen paikalle puukirkon, mutta merirosvot olivat sen ryöstäneet. Nykyiseen muotoonsa sen oli rakentanut arkkipiispa Anteron ja piispa Pietarin isä, kuuluisa Knardrupin Suno Ebbeson, jonka hän oli hyvin hyvästi tuntenut nuoruudessaan, ja hän tiesi paljon kertoa tämän suurista ja merkillisistä töistä.

Tie kulki Slaglillen ja Fjenielöflillen kautta. Tässä viimemainitussa kylässä Saxo kävi aivan hiljaiseksi ja surumieliseksi vanhoja aikoja muistellessaan. Hän meni Kaarlon kanssa kirkkoon ja näytti hänelle ne kaksi kuuluisaa tornia, jotka olivat pojalle niin tuttuja tuon Axelin ja Esbernin ihmeellisen kauniin syntymä-tarinan kautta.

Kun he sitten saapuivat Sigesrstediin, ja Kaarlo kuuli tämän olevan hänen rakkaan "Hagbarth ja Sigrid" tarunsa tapahtumapaikan, alkoi hän liikutuksesta itkeä ja pyysi Saxon näyttämään hänelle puun, millä Hagbarthin viitta oli riippunut, sekä paikan, missä Sigridin neitsytkammio oli liekkinä leimunut. Mutta nyt näytettiin enää vain lähdettä, jota kutsuttiin Signen lähteeksi joten Kaarlo sai tyytyä ainoastaan tuesta vanhasta tarusta johtuviin epävarmoihin arveluihin. Hän antoi Saxon olla rauhassa Ringstediin asti ja kertoi itse ajopojalle tarinan Hagbarthista ja Signestä.

Ringstedissä Saxo kävi Kaarlon kanssa Pyhän Pentin ja Marian kirkoissa, näyttäen hänelle siellä herttua Knuutin kullatun kirstun, sekä Valdemar suuren, kuningatar Sofian ja Knuut kuudennen haudat. "Jokaisella askeleellani", sanoi vanhus liikutettuna —"jonka minä nyt otan, näen minä vain niiden hautoja, jotka olivat minulle rakkaita elämässä. Jumala suojelkoon Tanskaa ja antakoon sille miehiä, jotka ovat minun vuosisatani suurten vainajien kaltaisia!"