Poistuessaan kirkosta hän loi vielä kerran surumielisen katseen Knuut kuudennen hautaan ja hämmästyksekseen hän huomasi siinä jonkinlainen muutoksen. "Onko hauta ollut avattuna?" kysyi hän vanhalta kirkonpalvelijalta ja kuuli nyt salaisuutena, että kolme vierasta herraa Riibestä, joita johti mestari Harpesträng Roskildestä, oli viime keväänä kuninkaallisesta käskystä avanneet haudan ja panneet toimeen kuningasruumiin salaisen tutkimisen.
Lopun matkaa Saxo istui ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta sellainen rauha ja kirkkaus oli levinnyt hänen arvokkaille kasvoilleen, ettei Kaarlo uskaltanut häiritä häntä ainoallakaan kysymyksellä. Iloinen poika käytti sensijaan tilaisuutta hyväkseen opettaakseen ajopojalle hevosten ja vaunujen ohjaamistaitoa. Saxo huomasi nyt niin vähän ympäristöään, että hän vasta silloin muistamissa oli, kun vaunut vierivät sisään Roskilden kaupunginportista, ja hän näki pyhän Lucian tutun tornin kimaltelevan ilta-auringonvalossa.
Kaarlo taputteli riemuissaan käsiään nähdessään ensi kerran tuon suuren kaupungin, jonka vallit ja haudat ja 27 kirkkoa ja luostaria olivat hänen edessään. Tuomiokirkko oli vielä samanlainen, joksi sen Knuut Toinen pyhä 120 vuotta sitten oli uudelleen rakennuttanut. Kaupunki ei tosin enää ollut mahtavimmillaan, sillä uusi Axelhus oli jo vaurastumassa, Riibe oli kuninkaan asuinpaikkana Roskilde oli kuningaskaupungista muuttunut piispankaupungiksi, mutta kuitenkin se oli vielä maan suurin ja, mahtavin kaupunki. Sen uhkeat rakennukset ulottuivat melkein Issevuonoon, jonka rannalta Haraldsborg mahtavan komeana kohosi. Satama oli täynnä laivoja, hyvinvoivat porvarit kävelivät komeilla kaduilla. Kirjavassa väentungoksessa liikkui peitsimiehiä, aseenkantajia, ritareita ja hengellisiä herroja. Kun lukemattomat kellot soittivat iltamessuun, jättivät päivätyöläiset ja kuorma-ajurit työnsä, ja hurskasten vanhusten ja lasten kanssa astuivat avokkaat porvarisnaiset, mustat hunnut ja vaipat yllään, tyttäriään kädestä pidellen kirkkoon.
Kaarlo katseli kaikkea mitä suurimmalla uteliaisuudella, ja hän ahdisteli ajopoikaa niin taajaan kysymyksillä, ettei tämä ehtinyt kaikkiin vastata, sillähän oli talonpoikaispoika, joka ei tiennyt juuri sen enempää kuin missä rikkaimmat kauppamiehet asuivat, ne olivat kaikki muuten olutkapakoiden omistajia, ja heille etempääkin olevat talonpojat kernaimmin toivat ruokatavaransa. Parvekkeilla varustetun, kaksikerroksisen, suuren, synkän puurakennuksen portin yläpuolella, jonka pilareihin oli veistetty korkokuvia raamatun historiasta, näki Kaarlo puuhun veistetyn vaakunan: Suuren kotkan valkealla pohjalla. "Kenen ritarin vaakuna tuo on?" kysyi hän ja sai tietää sen olevan kaupunginvaakunan, joka oli raatihuoneen portin yläpuolella.
"Tuossa viereisessä suuressa, valkoisessa, talossa, jonka pilareita meidän Herramme ja kahdentoista apostolin kuvat koristavat, asuu rikas pormestari Yvald", lisäsi ajopoika, "nuo kaksi pulskaa porvaria, jotka astuvat ylös portaita, pitkät siniset kauhtanat yllään, ja pitkät kepit kädessään, ovat Niilo Gvaderson ja perämies Jenson, jotka te varmaankin tunnette. — Jos oikein näen, niin luulenpa herra Yvaldilla olevan ylhäisiä vieraita, koska noin suunnaton joukko palvelijoita vetelehtii portilla."
Nyt vierivät vaunut aivan tuomiokirkon ja suuren kapitulirakennuksen vieressä olevaan piispantaloon, ja pysähtyivät koristeellisesti taotuilla rautakaiteilla varustettujen portaiden eteen.
"Tervetuloa, isä Saxo, tervetuloa!" kaikui vaunujen ympäriltä, ja joukko nuoria kaniikkeja [kaniikki = papinkokelas], lyhyet, mustat kaaput yllään, hääräili hänen ympärillään, auttaakseen häntä vaunuista. "Voi, miten me olemme ikävöineet teitä! — Miten iloiseksi Pietari piispa tulee, kun hän näkee teidät! Hän ei ele puhunut muusta pitkään aikaan — mutta me emme saa teitä luoksemme kapitulirakennukseen, — te saatte asua piispan parhaimmassa huoneessa." Nämä nuoret kaniikit, jotka näin ottivat hänet vastaan, olivat kaikki ennen olleet hänen oppilaitaan. He melkein käsillään kantoivat hänet ylös rappusia, ja Saxo syleili heitä kaikkia, siunasi heitä liikutettuna kutsuen heitä rakkaiksi, nuoriksi ystävikseen.
Eteisessä tuli Pietari piispa avosylin häntä vastaan. Piispan oravannahkainen viitta liehui huolimattomasti hänen ympärillään, ja musta kangaskalotti oli vinosti päässä. Tuota kookasta, kaunista ja vilkasliikkeistä miestä, jolla oli tummat, säihkyvät silmät, olisi luullut nuorukaiseksi ellei hänen melkein lumivalkea tukkansa olisi tehnyt häntä vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli, sillä Pietari piispa ei ollut paljoa yli neljänkymmenen. Hän syleili kiihkeästi Saxoa, estäen vilkkailla ystävyydenosoituksillaan häntä puhumasta, kunnes hän kesken iloaan huomasi Saxon olevan kuolonkalpean ja vaivoin pitelevän kiinni pöydästä ettei kaatuisi.
"Istuhan toki! Istu, Jumalan nimessä! Oletko sinä sairas?" huusi nyt Pietari piispa, vetäen nopeasti esiin nojatuolin. "Miten voit? Onko matka sinua rasittanut?"
"Onpa kyllä, arvoisa herra!" vastasi Saxo, vaipuen tuoliin. "Luulenpa elämän taipaleen minua väsyttäneen, ja minä olen levon tarpeessa. Mutta nyt minä olenkin saavuttanut päämääräni: Minä olen täyttänyt herrani tahdon, ja hän on kutsunut palvelijansa luokseen. — Kaarlo, otitko kirjat vaununlaatikosta?" tämän sanoessaan hän taas nousi puolihorroksistaan.