Nyt menetti kreivi Otto kärsivällisyytensä ja muistamatta vaarallista asemaansa sivalsi hämmästynyttä kauppapalvelijaa vasemmalla kädellään korvalle, niin että tämä keikahti maahan.
"Luuletteko Tanskan kuninkaan salamurhilla suoriutuvan vihollisistaan", huusi Otto katkerana ja heilutti jo oikealla kädellään miekkaa puolustuksekseen; sillä ankarasti huutaen syöksyi nyt koko porvari- ja jätkäjoukko häntä vastaan.
"Tanskalainen urkkija, tanskalainen urkkija!" he huusivat. "Lyökää maahan, hirttäkää, kivittäkää hänet, ruhjokaa!"
Hämmästyen näki Riisen Kaarlo nyt suuren vaaran, mihin ritari Otto oli saattanut itsensä. Kaarlolla olisi ollut hyvä tilaisuus paeta kenenkään huomaamatta; hän tekikin tahdottoman liikkeen ikäänkuin lähteäkseen, mutta häpeästä punaisena hän nyt hypähti aivan Oton rinnalle ja suojasi tämän selkää lyhyellä miekallaan minkä taisi.
"Niitä on kaksi, niitä on useampia! Alas ne koirat! Nujertakaa niskat niiltä", huusi kiihtynyt rahvas, alkaen heittää lokaa ja kiviä heidän päälleen. Mutta mainittu pieni, vanttera merimies työntyi useiden tanakkain toverien kanssa esiin puolustamaan heitä, ja tämän temmellyksen kestäessä alkoi äkkiä kuulua suurta melua ja huutoa kaikilta kaduilta ja kujilta: Tanskalaiset hyökkäävät, vihollinen on kaupungin porttien luona! Ja hetkessä oli tuo suuri kansanjoukko hajonnut. Kauppapalvelijan ja merimiehen, jotka jo olivat käyneet toisiaan tukkaan, oli levoton ihmisvirta vienyt mukaansa, ja kaupungissa oli sellainen melu ja sekaannus, ettei kukaan enää huomannut Ottoa ja Kaarloa, jotka ymmärsivät piiloittaa miekkansa viitan alle ja kiipesivät lähemmille varustuksille. Sieltä he näkivät sotajoukon ryntäävän kaupunkia vastaan, mutta puolustusta ei näytetty ajateltavan. Kaikkialla oli poisheitettyjä aseita, ja suuria pakolaisjoukkoja tunkeili meluten ja huutaen kaduilla. Vihdoin hiljeni sekava melu, ja raatihuoneelta asteli komea joukko mustapukuisia herroja katujen läpi: siinä oli pormestari ja raati, jotka heidän tyranninsa paettua olivat yksimielisesti päättäneet jättää kaupungin Tanskan kuninkaan haltuun, ja sentakia he nyt kulkivat häntä vastaan, antaakseen hänelle kaupungin avaimet ja pyytääkseen hänen kuninkaallista suosiotaan ja suojelustaan.
Ritari Otto ja Kaarlo liittyivät tätä kulkuetta, saattavaan väkijoukkoon, mutta kun he kohtasivat kuninkaan aivan avoimen kaupunginportin luona ei heillä ollut hänelle mitään uutista; sillä hän tiesi jo kaikki ja sai nyt Hampurin herroilta varman vakuutuksen, että Pfalz-kreivi Otto Vitelsbachilainen oli todella murhannut keisari Fiilipin Bambergissä, ja että silloin koko keisarin sotajoukko oli hajaantunut kuin salamanhuumaamana sekä kaikki saksalaiset ruhtinaat lähteneet kotiin omiin maihinsa. Piispa Valdemarin he sanoivat olevan matkalla Roomaan antautumaan paavin armoille sekä pyytämään vapautusta pannasta.
Kuningas marssitti nyt Hampuriin vain varusväen, antaen sille ankaran määräyksen kohdella kaupunkia kuin rauhallista aluetta. Sitten hän päästi lempeästi luotaan Hampurin hallitusmiehet, ja palasi leiriin. Täällä hän kohta piti salaisen neuvottelun kreivi Albertin ja arkkipiispan kanssa; oli näet tullut tärkeitä tietoja Roomasta sekä lähetystö Ruotsista. Suuret suunnitelmat heräsivät kuninkaan mielessä.
"Onni siis ei ole poistunut luotani", sanoi hän. "Tuskin se on koskaan ollut suosiollisempi kuin nyt. On aivan kuin joku mahtava näkymätön käsi olisi lyönyt minun viholliseni ja tehnyt tyhjiksi heidän aikeensa: Missä minä ryntään eteenpäin, siellä portit aukenevat ja viholliseni pakenevat, ennenkuin miekkani ehtii koskettaa niitä. Minulla on nyt koossa niin mahtava armeija, että sillä voitaisiin valloittaa kuningaskunta. Minun ensimäinen ajatukseni oli Ruotsi: Siellä minun kunniani on joutunut tappiolle, siellä ensi kerran onni kääntyi selin ja siellä lepää hiekassa Lenen luona kostamatonna moni kunnon tanskalainen ja böömiläinen ritari. Mutta katsokaas, jalot herrat, mitä kuningas Eerik kirjoittaa minulle; kansa on valinnut hänet kuninkaaksi, ja hän toivoo minun kunnioittavan kansan oikeutta ja valtuutta siihen. Hän pyytää minua jalomielisesti unhoittamaan viimeisen onnettoman taistelun, mikä oli tanskalaisille yhtä suureksi kunniaksi kuin häviöksi. Hän tarjoaa minulle rauhaa ja ystävyyttä ja pyytää sisartani Regitzaa kuningattarekseen."
"Jos jalo sisarenne suostuu tähän kunnialliseen tarjoukseen", lausui kreivi Albert, "pidän minä sitä mitä suurimpana onnena Tanskalle ja teille. Te voitte silloin turvallisesti, kuninkaallinen sukulaiseni, kääntää aseenne minne päin tahdotte, mahtavan vihollisen uhkaamatta selkäpuoltanne."
"Inhimillisesti katsoen asiaa ei näytä muuten voivan paremmin käsittää, herra kuningas!" sanoi arkkipiispa. "Jos Jumalan tahto on vakauttaa siten rauha Pohjolaan, voi kristikunta odottaa suuria teidän hurskaan mielenne ja voittoisain aseittenne työn tuloksista."