"Viisaan sisareni puolelta en pelkää mitään vastaväitteitä", lausui Valdemar, "hän on jo sen iän ohi, jolloin intohimo määrää valinnan. Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut minun kaltaiseni tässä asiassa. Eerik-kuningas on urhea ja kunnioitettava herra. Minä en rakasta häntä, mutta olisi kohtuutonta, jos minä kieltäisin sen mitä hän paha kyllä on pakoittanut meidät tunnustamaankin. Sisareni rakkaus Tanskaan ja minuun poistaa kaikki epäilyt."
Kuningas istuutui telttapöytänsä ääreen ja otti esiin kynän ja pergamentin. Hän ei kirjoituttanut kirjurilla salaisia ja tärkeitä kirjeitään. Hän oli itse harvinaisen taitava kaikissa kirjallisissa taidoissa. Olipa hän vielä keksinyt uuden ja mukavamman keinon riimujen kirjoittamiseen pisteitten avulla. Hän kirjoitti muutamia tärkeitä sanoja sisarelleen, pani mukaan Ruotsin kuninkaan kosintakirjeen ja kutsutti kohta Junkker Strangen. Hänen tehtäväkseen tuli viedä tämä kirje Riibeen ja sieltä prinsessan vastaus suoraa päätä Ruotsiin, sekä asianomaisella tavalla järjestää lopullisesti tämä tärkeä asia.
"Ja katsokaahan", jatkoi kuningas Junkker Strangen mentyä. "Katsokaahan, hyvät herrat, mitä pyhä isä kirjoittaa minulle! Sitä en tohtinut toivoakaan. Ja minä saan siitä kiittää etupäässä teitä, uskollinen, toimelias arkkipiispa Antero. Viisas ja voimakas Innocentius tahtoo kaikin voimin tukea minun aikeitani Preussin ja Liivinmaan uskottomia vastaan. Hän kutsuu minua rakkaimmaksi pojakseen ja on lähettänyt kirjeitä kaikille kristityille ruhtinaille Tanskan ympärillä, kieltäen heitä pannan uhalla ahdistamasta Tanskaa, estämästä minun kristillisiä yrityksiäni sekä vähentämästä minun ja tulevien perillisteni oikeuksia."
"Te olette onnen suosikki, herra kuningas!" sanoi kreivi Albert hämmästyneenä. "Te osaatte suuren taidon, taistella sekä maallisin että taivaallisin asein."
"Kirkko on valinnut teidät ritarikseen ja aseenkantajakseen, herra kuningas", lausui arkkipiispa, ja "kaikkivaltiaan käsi ohjaa ilmeisesti teitä. Niin suuri, niin tärkeä hetki, tulee harvoin useammin kuin kerran. Elköön teitä nyt sokaisko mikään maallinen halu suurempaan valtaan ja maineeseen! Jättäkää ylpeät aikeenne Britaniaan nähden, Knuut suurihan, korkeasti kunnioittaen muistettu, mahtava Knuut, jonka perilliseksi aiotte tulla herra kuningas, laski kruununsa pyhälle Jumalan alttarille, kun tämän maailman kunnia ja turhuus tahtoi houkutella häntä asettamaan oman kunniansa kaikkivaltiaan kunnian yläpuolelle."
"Ristiretki siis ensiksi ja ristiretki viimeksi — se on nyt kuten ennenkin teidän neuvonne ja ajatuksenne, arvoisa herra!" sanoi Valdemar hillityllä äänellä ja näytti taistelevan suurta, houkuttelevaa ajatusta vastaan. "Sillä, että minä komentaisin sotajoukon kotiin ja itse asettuisin levolle Riiben linnaan, sitä te tuskin arvelette tämän suuren tärkeän hetken vaatimaksi mainetyöksi. — No niin!" jatkoi hän päättävästi lyhyen äänettömyyden jälkeen. "Huomenna me lähdemme joukkoinemme Saksaa vastaan; minä tahdon näyttää kristillisille vihollisilleni, että minä valvon ja tohdin laiminlyödä heidät pakanain tähden. Minä en tahdo nähdä Riiben linnaa ennenkuin uusi voittolaulu kaikuu Lenen taistelun surulaulun yli. Tanskalaisrunoilija Thorgeir ja rohkea islantilainen seuraavat mukanamme. Sen turhamaisuuden saatte lukea hyväkseni, hurskas sielunpaimeneni, että pitäessäni huolta kirkon voitoista ja ristin kunniasta uskottomien joukossa, minä samalla tahdon pitää huolta omasta ritari- ja kuningaskunnastani sekä siitä, että uskoton jälkiaika muistelee minun nimeäni."
Hurskas arkkipiispa kohautti harteitaan vaijeten. Mutta kreivi Albert kohotti ylpeänä raskasmieliset kasvonsa, katsellen mielihyvin reipasta, kunnianhimoista kuningasta. "Pyhän Mikaelin nimessä!" lausui hän innostuneena. "Luvallinen ja kiittävä jälkimuisto on ainoa maallinen onni, joka ei kuole ja häviä, ja jota rehellisen ritarin kannattaa tavoitella. Jos jälkimuisto myös olisi katoavaa turhuutta, en minä mielisi vetää teräskinnasta käteeni, voittaakseni kuningaskunnan!"
"Niinpä niin, korkeat herrat!" lausui korkea arkkipiispa. "Missä kerran evankeliumia saarnataan teidän ritarimiekkanne turvin rauhassa, siellä lausuttakoon teidän muistoksenne, mitä te olette tehnyt. Vanhurskaan nimi ei ole häviävä, hänen muistonsa tulee siunaukseksi; mutta Jumalan ja ristiinnaulitun on kunnia."
Näin sanoen hän kiinnitti punaisen silkkiristin kuninkaan ja Albert-kreivin hartioille. Uusi, tärkeä ristiretki oli siis päätetty. Seuraavana päivänä koko sotajoukko oli varustettu tuollaisilla risteillä ja läksi liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa kaukaisia pakanamaita kohti.