Kuninkaan ja kreivi Albertin taistellessa onnellisesti Saksassa ja Puolassa ja valloitellessa maita meren rantaa pitkin Weikselistä Samlantiin asti, läheni se aika, jolloin kuningatar Dagmarin piti tulla äidiksi. Hän iloitsi siitä sydämestään, melkein lapsellisesti, mutta välistä hän tuli murheelliseksi ja levottomaksi. Siksi hän koki alituiseen Uikkua ulkoilmassa. Riisen Kristiinan saattamana hän käveli joka päivä linnan puistossa ja istui siellä usein puolet päivät mielipaikallaan joen viereisten leppäpensaitten välissä, missä hän oli koroituttanut märkää suomaata ja rakennuttanut pienen lehtimajan kaislaisen joen rannalle. Siellä oli aina valmiina pieni, soma vene, jossa oli purppuraistuimet, ja kullatut airot ja jonka kuningas oli rakennuttanut halutessaan tehdä kuningattaren kanssa pieniä huviretkiä joelle.
Ollessaan yksin Kristiina-neidon kanssa tällä mielipaikallaan Dagmar iloitsi lapsellisesti istuutuessaan kiinnisidottuun veneeseen ja keinuessaan siinä korkeitten kaislojen ja ruokojen välissä, Kristiina neidon laulaessa hänelle merimies Rosmerista, Villimetsän Eliinasta, keijuista ja metsänneidoista sekä monista kummallisista tapahtumista, joita vanhoissa tanskalaisissa kansanlauluissa on niin paljon. Kun kuningatar kuunteli näitä lauluja näytti hän ikäänkuin tulleen lumottuun maahan, missä koko luonto tuntui elävältä ja sielulliselta, ja missä hänen kauniitten lapsuusunelmiensa enkelit tuudittivat tuota täyskasvanutta lasta kultaisessa kehdossa, yksinkertaisia, liikuttavia säveliä laulaen.
Eräänä iltana auringon laskiessa kuningatar istui noin keinuen ja uneksien venheessään. Kristiina-neito istui häntä vastapäätä ruohopenkillä laulaen:
"Näki peikkoja Villimetsän mies, kun katsoi lasistaan. 'Nyt avuks, Jeesus ja Maaria! Mua peikoilt vainotaan!'
Tuvan sopen käyden jokaisen hän risti itseään; ja peikot metsäin piilohon ne pakeni hädissään.
Lens itään yksi ja länteen toinen, joku kolmas pohjoiseen; ja muiden laaksojen kätköihin mä iäksi luulen painuneen — —"
"Mikä teidän on, jalo kuningattareni?" keskeytti Kristiina äkkiä laulunsa. "Miksi te kalpenette ja mitä te niin kummallisesti tuijotatte?"
"Oi, minä uneksin niin ihanasti ja ajattelin isääni ja äitiäni ja lapsuusleikkejäni!" sanoi Dagmar. "Mutta kun sinä lauloit pahoista peikoista, niin minusta näytti niinkuin ne olisivat pistäneet päänsä esiin joka pensaasta ja uhanneet minua."
"Kristus varjelkoon!" lausui Kristiina katsoen puolipeloissaan ympärilleen. "Mutta ettehän sentään usko, jalo kuningatar, sellaisia pahoja peikkoja enään olevan maailmassa; niitähän oli vain ikivanhoina aikoina, ennenkuin täällä oli kirkkoja ja pappeja ja oikeata kristinuskoa."
"Itsehän lauloit, että talonpoika teki pyhän ristinmerkin peikkojen edessä", sanoi Dagmar. "Minä en kyllä usko kaikkea, mitä noissa lauluissa sanotaan, mutta varmaan on yhtähyvin pahoja kuin hyviäkin henkiä, sitä ei voi kukaan kristitty epäillä, eikähän yksikään ole aivan hyvä ja viaton, meidänhän täytyy joka ilta rukoilla rakasta Herra Jumalaa päästämään meidät pahasta. Sano minulle, rakas Kristiina, etkö näe myöskin kalpeiden naiskasvojen tirkistävän tuolta kaislain välistä? Nyt ne minusta näyttävät liikkuvankin — ja näetkö nuo märät kiharat ruohonseppeleineen?"