"Ah niin, jalo kuningatar, jotain sellaista minä näen. Ettekö tahdo palata takaisin linnaan? Alkaa jo hämärtää — ja iltailma — —"
"Sanohan suoraan, että pelkäät, pikku Kristiina!" sanoi Dagmar. "Nyt minä en enää pelkää; olemmehan kaikki Jumalan suojassa. Ei tuo kalpea nainenkaan näytä meille aikovan mitään pahaa — hän katsoo minua, niin kärsien ja surullisena. Ehkä se on joku onneton tyttö, joka on piiloutunut sinne välittääkseen minulle tuskaansa salaisesti. Ehkä minä voin auttaa häntä. Katso, nyt hän likenee!"
"Ah, se on varmaan joku mielipuoli ihmisraukka!" sanoi Kristiina sekä peläten että säälien. "Katsokaa, kuinka kummasti hän vääntää kasvojaan ja viittaa taivaaseen, — ja kuulkaa, kuulkaa, hän laulaa —"
Hilliten pelkonsa ja tarkaten uteliaina, kuningatar ja Kristiina neito nyt kuulivat selvään kirkkaan, väräjävän äänen laulavan katkonaisesti ja surumielisesti kaislain välissä, vaikka tuo salaperäinen laulajatar oli kokonaan piilossa heiltä. Hämmästyksekseen kuningatar kuuli seuraavat sanat:
"Dagmar! Kuningatar hurskahin! Sun osaas tähdiltä tiedustin.
Sä poian synnytät puhtoisen; emo lämmin, kylmäpä isä sen.
Hiuskulta se poika on. Onni vaan sill' ei ole kauan seuranaan.
Lelun kalliin — kruunun — se hetkeks saa, mut teräskynsi-lintu sen tuhoaa.
Salatieto kirjassa yks viel' on: hänen eestään nuorena kuolohon; isäst', äidistä kaukana käyt sä."
"Kuuletko, Kristiina!" huokasi hurskas Dagmar itkien katkerasti. "Minun kuolemaani hän ennustaa. Tapahtukoon Jumalan tahto, — mutta maailmassa on kuitenkin niin ihana elää!"