"Jumalan nimessä, tulkaa, jalo kuningatar ja paetkaamme! Se on paha, mielipuoli vaimo, joka tahtoo ennustuksillaan peloittaa teidät kuoliaaksi. Jumalan nimessä lähdetään täältä." Kuningatar nousi horjuen, lähteäkseen venheestä; mutta taas tuo salaperäinen ääni alkoi laulaa sydämellisen alakuloisesti:
"Turha, oi turha sun itkeäs kun on auk' ovi taivaan edessäs. — Ja Vellamo tanssien laulaa.
Koti taivaassa sulla on iäinen, saat vasta siell' levon suloisen. — Vaan Vellamo tanssien laulaa."
Vaivoin kuningatar pääsi veneestä ja vaipui kalpeana ja heikkona kauhistuneen Kristiina-neidon syliin.
"Jesus Maria!" huusi tyttö, ja nyt hän kuuli selvään loiskinaa, kuten airojen lyöntejä tai uivan liikkeitä; mutta tämä ääni heikkeni heikkenemistään ja pian kokonaan häipyi sinne, missä joki alkaa levetä merta kohti.
"Näinkö minä unta?" sanoi kuningatar avaten silmänsä ja nousten hiljaa. "Tai olemmeko todella kuulleet ja nähneet vellamoisen, joka ennusti pahaa lapselleni ja minulle itselleni katkeran kuoleman?"
"Ah, elkää ajatelko tuota kummallista tapahtumaa, hyvä hurskas Dagmar!" rukoili Kristiina. "Se oli varmaankin se hullu Matleena, joka kuuluu paenneen Riiben hullujenhuoneesta. Minä olen kerran nähnyt hänet ja kuullut hänen laulavan. Hän kulkee mielellään seppele tukassaan ja laulelee juuri tuollaisia kummallisia ja hurjia loruja ja vanhojen laulujen pätkiä noidista ja peikoista. Minä en koskaan enää laula tuollaisia lauluja teille; ellei meillä olisi ollut pää täynnä tuollaisia juttuja, me olisimme kyllä nähneet, kuka se oli, emmekä noin säikähtäneet."
Huolekkaan Kristiinan onnistui lopulta tyynnyttää kuningatar ja saada uskomaan hänen luonnollinen selityksensä tästä oudosta tapauksesta, jonka takia Kristiina sentään itsekin oli salaisesti surullinen. Dagmar hyväksyi aluksi Kristiinan rauhoittavan oletuksen, mutta pyysi häntä kuitenkin olemaan kertomatta kellekään mitä oli tapahtunut; itse hän tahtoi hiljaisuudessa tutkia lähemmin sitä.
Seuraavana päivänä kuningatar voi hyvin ja näytti iloiselta kuten tavallisesti; mutta hän ei sentään enää koskaan tohtinut illoin lähteä joelle; ja kun hän oli ollut salakammiossaan, oli huolestunut Kristiina-neito usein selvään näkevinään hänen silmistään, että hän oli itkenyt.
Kun vaikea synnytyshetki läheni, kaipasi kuningatar usein syvästi Valdemaria. Herra Ib Urnen täytyi joka päivä saapua kertomaan hänelle kaikki, mitä oli kuulunut kuninkaasta ja hänen retkestään. Viimeiset varmat tiedot, jotka häneltä olivat tulleet, kertoivat puolalaisen herttuan Mistwinin lannistamisesta, sekä että tämän mahtavan ruhtinaan oli täytynyt vannoa kuninkaalle uskollisuutta. Kreivi Albertista ja ritari Otosta kerrottiin paljon rohkeita tekoja, ja kaikki, jotka suosivat rohkeata ritari Ottoa ja olivat pelänneet, seurauksia hänen kiihtymyksestään arkidiakoonia vastaan iloitsivat nyt kuulleessaan että hän ristiritarina oli täyttänyt sen katumustyön, mihin arkkipiispa oli hänet paavin kirjeen nojalla tämän teon vuoksi velvoittanut, — hän oli nimittäin rohkealla urhoollisuudellaan vapauttanut kymmenen kristittyä pappia pakanain käsistä. Ei kukaan enemmin iloinnut tästä tiedosta kuin Riisen Kristiina, mutta hän salasi huolellisesti ilonsa ja oli ihastelevinaan vain kuninkaan onnea ja voittoja.