Riisen Kaarlosta kerrottiin, että hän oli Puolan rajoilla pelastanut asemestarinsa kreivi Albertin hengen joutumasta väijyjäin uhriksi.
"Se reipas hyvä poika!" huudahti Rigmor lapsellisella avomielisyydellä ja taputti käsiään kuullessaan tuon. Hän ei muistanut muuta kuin että he molemmat olivat lapsia, mutta Rigmor oli melkein puolikasvuinen tyttö, ja jos Riisen Kaarlo olisi kuullut hänen nimittävän häntä pojaksi, hän olisi kovin suuttunut siitä; sillä hän oli nyt ritari Oton pituinen ja paljon vahvempi, ja hän uneksi kerrassaan ansaitsevansa kultakannukset tällä sotaretkellä.
Kuningattaren synnytys kävi sentään helpommin kuin hän oli odottanut, ja Riiben linnassa ja koko maassa heräsi suuri ilo, kun kuultiin, että hyvä kuningatar Dagmar oli lahjoittanut kuninkaalle pojan ja kruununperillisen. Sillä vaikka kruunu ei ollut perinnöllinen, vaan kansalla oli vaalioikeus, niin Tanskan kansa valitsi sentään mieluimmin kuninkaan pojista esikoisen. Samoina päivinä oli myöskin hiljainen, surumielinen kreivitär Ida synnyttänyt pojan, ja onnellinen Klaus-kreivi, joka oli jäänyt Riiben linnaan, riensi itse viemään näitä ilosanomia kuninkaalle.
Kuningatar Dagmar itki sydämensä onnesta ja ilosta pidellessään pientä sinisilmäistä prinssiä helmassaan, mutta Hänen äidiniloaan vähensi suuresti se, ettei Valdemar ollut läsnä ottamassa osaa hänen onneensa, sekä etteivät hänen isänsä ja äitinsä voineet nähdä, kuinka onnellinen hän oli. Hän suuteli lastaan tuhansin kerroin ja kiitti Jumalaa tästä ihmeellisestä lahjasta sekä siitä sanomattomasta rauhasta, jota hän ei ollut koskaan uneksinutkaan niin suureksi ja lumoavaksi. Hän katseli lapsen hiljaisiin sinisilmiin ja hänestä tuntui kuin olisi katsonut itseään sieluun. Hienot keltaiset silkkihiukset olivat myös hänen, mutta hän näki kuitenkin lapsessa vain voitokkaan Valdemarin pojan ja rukoili vain, että pojastaan tulisi hyvä ja hurskas ja tuottaisi pelkkää iloa ja siunausta kuninkaalle ja kansalle.
Dagmarin ilo pikku Valdemarista, kuten hän sitä jo kutsui, oli niin suuri, että se vei hänen voimansa. Tuonnoisen illan pelästys joen rannalla sekä ne alakuloiset kuolemanajatukset, jotka tuo onneton ennustus oli herättänyt hänen hiljaisessa mielessään, pidättivät häntä vielä sairasvuoteella, kun hän sai kuninkaan kirjeen, missä tämä ilmaisi suuren ilonsa saada nähdä hänet onnellisena äitinä ja hänen käsistään ottaa esikoisensa.
Prinsessa Regitza, joka oli myöntynyt kuningas Eerikin kosintaan, luki samalla aikaa tyynenä ja tyytyväisenä veljeltään saamaansa kirjettä, missä tämä ilmoitti, kuten hän oli kuningattarellekin kirjoittanut, aikovansa seuraavan kuun ensi päivänä, joka kirjeiden saavuttua olikin aivan likellä, pitää Riiben linnassa suuret voittojuhlat, joissa hän samalla tahtoi kastattaa poikansa ja viettää rakkaan sisarensa häät suurella kunnialla ja loistolla. Siitä oli Ruotsin Eerik kuningaskin saanut tiedon kirjeessä.
Suuren juhlapäivän aattona saapui kuningas Valdemar liehuvin lipuin ja soiton kaikuessa Riiben linnaan, minne kansa tervehti hänet meluisin ilohuudoin. Iloinen, utelias kansa virtasi suurina laumoina ulos ja sisään Riiben portista, nähdäkseen ja tervehtiäkseen voitokasta kuningastaan ja samalla katsellakseen vieraan kuninkaan saapumista. Kuningas Eerikkiä vastaan oli nimittäin lähetetty lukuisa joukko ritareita ja häntä voitiin odottaa joka hetki.
Valdemar hypähti sotaoriinsa selästä ja kiiruhti tomuisena ja rautapukuisena suoraa päätä linnaan, missä hän toivoi nuoren kukoistavan äidin kantavan häntä vastaan iloisena esikoistaan. Mutta hänen ilonsa väheni kovin, kuullessaan Regitza-sisareltaan, että kuningatar ei vielä ollut täysissä voimissaan eikä saanut jättää makuukammiotaan. Kuningas meni silloin hänen luokseen hämärään huoneeseen ja tunsi mielensä kohta kummallisen alakuloiseksi keskellä voimakasta elämäniloa, ja häntä painosti se sisäilma, joka tuulahti ovelta vastaan, niukka valo salli hänen nähdä terveen kukoistavan äidin sijalla hiljaisen kalpean naisen, joka; piteli vapisevissa käsissään hentoa lasta.
Dagmar lepäsi purppurapeittoisella leposohvalla, hän oli heikko ja rasittunut, mutta ilo voimistutti häntä. Hän nousi ja ojensi lapsen Valdemarille ylevällä, hiljaisella ilolla, mutta samalla tuntien syvää kaihoa, sillä hän näki, minkä tuskallisen vaikutuksen hänen ilmeinen heikkoutensa teki kuninkaaseen. Tämän ylpeissä silmissä välkkyi väkisin pidätetty kyynel, ja hän levitti kiihkeästi sylinsä äitiä ja lasta kohti, tuntien kuohuvaa iloa ja tuskaa. Mutta Dagmar peräytyi väristen, hänen rautapukuaan peläten, ja lapsi äännähti. Valdemar laski äkkiä rautahihaiset käsivartensa ja ojensi Dagmarille kätensä.
"Suo anteeksi ajattelemattomuuteni! En odottanut näkeväni sinua noin; minä luulin sinun olevan reippaan ja iloisen ja synnyttäneen minulle voimakkaan ja reiman pojan."