Näin sanoen hän heitti rautapaidan päältään ja istuutui nyt tyynempänä kuningattaren viereen leposohvalle. Mutta Dagmar nojautui lapsen yli ja itki.
"Elä itke, hyvä siunattu Dagmar!" lausui Valdemar nyt lempeästi. "Elä itke sen tähden, että minä saavuin luoksesi kuin myrskytuuli! Kiitos, sydämellinen kiitos siitä lahjasta, minkä olet antanut minulle ja Tanskalle; kunpa sen hintana ei olisi sinun oma terveytesi ja onnesi!"
"Rakas, voimakas Valdemar!" vastasi Dagmar taputtaen häntä ystävällisesti kädelle. "Sinä tapaat minut suurena lapsena, joka pelkää ja itkee vähimmän seikkasen tähden. Minun sydämeni ei ole sairas, ainoastaan voimaton. Ja sinun sotapukusi helinä oli kyllin peloittamaan minua ja saamaan minut itkuun. Mutta kun minä tästäpuoleen näen sinut joka päivä, niin sinä huomaat, että minä tulen voimakkaaksi ja iloiseksi!"
"Minun poissaoloni kai ei liene mitenkään syynä sinun heikkouteesi?" kysyi Valdemar. "Kysymyksessä oli kansan ja valtakunnan etu, ristin kunnia ja rauha. Minä pidin sanani; Herra antoi pakanat minun käsiini, ja minä palasin nyt voittajana!"
"Jumala siunatkoon sinun urhouttasi ja voittojasi!" sanoi Dagmar. "Jos kysymyksessä oli ristin kunnia ja rauha, niin minun ikäväni ja kaipuuni oli vain vähäinen uhriropo rauhan ja rakkauden suurelle Herralle, mutta elä nyt ajattele minua, rakas herra ja kuningas! — Ottakaa nyt poika isänkäsiinne ja siunatkaa häntä! Nyt se ei enää itke, kas, se hymyilee nyt levollisena ja ojentaisi mielellään kätösensä teitä vastaan, jos voisi."
Kuningas otti lapsen syliinsä ja katseli sitä huolekkaalla ilolla. "Jumala sinua vahvistakoon ja siunatkoon, poikani!" sanoi hän liikutettuna. "Sinulla on äitisi hurskaat silmät ja varmaan sinulle tulee hänen kaunis tukkansakin, mutta kantaaksesi kerran valtikkaa ja kruunua sinä et saa pelätä minun rautapukuani. Jos en olisi tiennyt sinun lahjoittaneen minulle prinssin, hyvä Dagmar", jatkoi hän laskien lapsen varovaisesti takaisin äidin syliin, "niin olisinkin sitä uskonut pieneksi, hienoksi prinsessaksi, jonka lempeä kuva kerran voisi koristaa kirkkoja ja luostareita ja tehdä ruhtinaita ja nuoria runoilijoita narreiksi."
Eerik-kuninkaan saapuminen pakoitti nyt kuninkaan lähtemään äidin ja pojan luota sekä haihduttamaan sen alakuloisen vaikutuksen, minkä kuningattaren heikkous ja hentoisen prinssin näkeminen oli tehnyt häneen. Ensimäinen kohtaus kuninkaallisen lankonsa kanssa oli hänelle epämieluisa, sillä ruotsalaisen kuninkaan itsetietoinen ja rohkea olento johti kuninkaan mieleen Lenen taistelun sekä sen, että hän nyt ojensi tälle miehelle kätensä ystävänä ja lankona, vaikka tämä oli ollut syypäänä monen kunnon tanskalaisen kuolemaan. Ensi kerran elämässään Valdemar näki itsensä pakoitetuksi ottamaan vastaan vieraan, joka voi ylpeillä vallanneensa taistelukentän häneltä ja laulaneensa Te Deumia tanskalaisten laulaessa surulauluja. Mutta Valdemar hillitsi tämän vastenmielisyyden ja loukatun ylpeyden tunteen ja otti kuninkaallisen vieraansa ja lankonsa vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja kunnioittavalla huomaavaisuudella.
YHDEKSÄS LUKU.
Riiben linnan suuret juhlat olivat vetäneet linnan ja kaupungin täyteen vieraita. Kuningas oli varhain aamulla käynyt kuningattaren luona ja tavannut hänet iloisena ja tyynenä. Kruunauspukuunsa pukeutuneena, hän oli sitten mennyt kaksinkertaisen juhlajoukon kera kirkkoon. Ensin siellä laulettiin juhlallinen Te Deum kiitokseksi kristinuskon leviämisestä sekä kuninkaallisen ristiritarin suurista voitoista Preussissa ja Puolassa; sitten arkkipiispa Antero kastoi pienen Valdemar-prinssin komeain juhlaohjeiden mukaan, ja viimeksi toimitettiin kihlaus Ruotsin kuninkaan ja Regitza-prinsessan välillä.
Näiden juhlallisuuksien kestäessä seisoi kirkossa erään pilarin vieressä ritari Otto Riisen Kaarlon kera.