"Ah, ei mikään, jalo kuningatar! Minä vain juoksin liian kiivaasti käytävän läpi."
"Kristiina!" sanoi Dagmar ja katseli tyttöä lempeän varoittavasti. "Nyt sinä et puhu totta. Sydämelläsi on jotakin. Eikö sinulla ole ensinkään luottamusta minuun? Etkö sitten vielä tiedä, että minä rakastan sinua niinkuin omaa sisartani?"
"Ah, jalo kuningatar", huokasi Kristiina. "Kuinka köyhän ritarin tytär voi lähestyä teitä niinkuin jotakin vertaistaan? Onhan niin tavaton ero välillämme." Nyt juolahtikin hänen mieleensä äkkiä, mikä ero oli hänen ja kuninkaan sisarenpojan välillä, ja hän suuteli kuningattaren kättä syvällä kaihomielisyydellä, kuumien kyynelten virratessa hänen silmistään.
Kuningatar taputti häntä kyyneleisille poskille. "Hyvä ja hurskas sydän, lapseni", sanoi hän rakkaasti, "tekee halvimman ja köyhimmän yhtä rikkaaksi kuin kuningatar on Jumalan edessä. Hänen edessään ei kelpaa kuninkaallinen veri eikä korkea sukuperä. Luota minuun, lapsi, minä en voi nähdä sinua surullisena."
Kristiina huokasi syvään, mutta vaieten. Kuningatar siveli vaaleat kiharat pois hänen otsaltaan. "Sinä olet siinä iässä, hyvä lapsi", jatkoi hän, "jolloin nuorilla tytöillä sanotaan olevan salaisia sydänsuruja, — joita minä en Jumalan kiitos koskaan ole tuntenut. Sano minulle, rakas Kristiina, onko joku mies syynä niihin kyyneliin, joilla sinä kostutat kättäni, sekä siihen levottomuuteen, joka ahdistaa sinun mieltäsi?"
Kristiina luuli sydämensä salaisuuden tulleen ilmi ja punastui kaulaa myöten. "Mies!" sammalti hän. "Jalo kuningatar miten siihen johdutte. Minähän olen vasta viisitoistavuotias."
Nyt katkesi keskustelu, ja Kristiina luuli toipuneensa hämilläolostaan sillä kuningas astui sisään katsomaan kuningatarta, ottaakseen itse selvän hänen voinnistaan. Dagmarin posket olivat punertuneet, ja hänen silmiinsä oli tullut eloisuutta keskustelusta Kristiinan kanssa ja siitä mielenliikutuksesta, johon hän oli joutunut. Hän vastasi kuninkaan tervehdykseen ja tiedusteluun hänen voinnistaan vilkkaalla äänellä ja nousi vaivattomasti puolisoaan vastaan ottamaan. Kristiinan silmiin pusertuivat pian kyyneleet. Hän oli tervehtinyt kunnioittaen kuningasta ja aikoi vetäytyä sivuhuoneeseen; mutta kuningas, joka tuli iloisena juhlasta ja huomasi kuningattaren tilan paremmaksi kuin oli toivonutkaan, taputti kainoa tyttöä poskelle. "Jäähän, pikku Kristiina!" sanoi hän. "Ja auta minua ilahduttamaan kuningatarta! Minä näen sinun osaavan sen paremmin kuin minä itse. Olen kuullut sinun laulavan kauniita lauluja." Hän kääntyi nyt taas ystävällisenä Dagmarin puoleen. "Oletteko niin hyvissä voimissa, jalo kuningattareni, että voitte sietää sellaista huvitusta? Minä haluaisin nyt kuulla joitakuita niitä lauluja, joilla olette sanonut pikku Kristiinan huvittaneen teitä minun poissaollessani."
"Kuten tahdotte, rakas herrani ja kuninkaani!" sanoi Dagmar, ojentaen Valdemarille kätensä, kun tämä istuutui hänen vierelleen. "Laula, lapseni, jos voit!" sanoi hän kehoittaen aralle tytölle. "Elä pelkää. Kuninkaalle ei liene tänään vaikea laulaa. En ole teitä nähnyt pitkään aikaan niin iloisena", ja hän käänsi taas ystävälliset silmänsä kuninkaaseen. "Vaikka en voinut ottaa osaa juhlaan, olen minäkin hyvin iloinnut hiljaisuudessa siitä siunauksesta, minkä Herra lahjoittaa meille tänään. Pikku Valdemarimmehan on ollut hyvä ja hiljainen kirkossa; kas, hän nukkuu nyt suloisesti ja uneksii rakkaista Jumalan enkeleistä."
Hän katseli sydämellisellä mielihyvällä nukkuvaa lasta, joka lepäsi kultakehdossaan hänen leposohvansa vierellä. Valdemarinkin silmät kiintyivät iloisina lapseen, mutta Kristiina seisoi punaisena ja hämillään nyplien vyötään.
"Enpä ole pitkään aikaan saanut istua kotona näin rauhallisena ja perheenisän tavalla!" keskeytti Valdemar äänettömyyden. "Sinä näytät tänään hyvin terveeltä ja iloiselta, hyvä Dagmar, ja minä toivon, että sinä voit pian näyttäytyä hovin ja kansan iloksi. — Mutta entä laulu? Tänään minä tahdon kuulla vain laulua ja iloa!"