"Laula, rakas Kristiina!" sanoi Dagmar, ja Kristiina rohkaisi vihdoin itsensä ja lauloi vanhan laulun neidosta, joka muuttui satakieleksi ["Danske viser fra Medeltiden" ("Tanskan keskiaikaisia kansanlauluja")] ja jota vieras ritari tuli pyytämään, että hän laulaisi laulun, jonka palkaksi hän antaisi kullata linnun höyhenet ja ripustaa sen kaulaan helmiä. Kristiina tuli laulaessaan ihmeellisen liikutetuksi; hän lauloi nyt mitä satakieli vastasi ritarille:
"En taida kultasulkias ma kantaa edessäs. Oon outo, orpo lintu vain, mua tunne et ikänäs."
Hänen äänensä värähteli ja hänestä tuntui niinkuin olisi laulanut itsestään, ja kun hänen nyt piti laulaa satakielen vastaus ritarin kysymykseen, eikö tuo muutettu neito kärsi nyt nälkää ja kylmää ja janoa, silloin hänet valtasi kaihomielisyys niin että hän vain vaivoin sai esiin sanat:
"Mua nälkä ei murra, ei lumikaan, mi kattaa kaiken tien: mua suru salainen murtelee ja ma siihen sortuva lien."
Ja nyt hän ei voinut kiivaalta ja äänekkäältä itkulta laulaa enempää. "Sinä et voi hyvin, lapseni!" sanoi kuningatar. "Mene vahvistamaan itseäsi. Kuningashan ei halunnut kuulla itkua ja surulauluja."
"Lapsi parka, mikä sinun on?" sanoi kuningas osanottavaisesti tarttuen hänen käteensä.
"Suokaa minulle anteeksi ja antakaa minun mennä, armollinen herra kuningas!" pyysi Kristiina. "Minä itse olen vieras, villi-lintu, joka en voi laulaa niin suurelle ja mahtavalle herralle."
Kuningas jätti hänen kätensä, ja molemmat kädet kasvojensa edessä tyttö riensi pois huoneesta.
"Mikä tuon hyvän, sievän lapsen on? Ei kai hän sentään noin pelkää minun läsnäoloani?"
"Minä en ymmärrä häntä tänä päivänä. Hän on niin sydämestään iloinnut, saadessaan teiltä kiitosta, ja kun tuli tietoja teidän voitoistanne, hän oli niistä yhtä iloinen ja onnellinen kuin minäkin; hän puhuu teistä aina mitä suurimmalla ihailulla ja lämmöllä. Mutta nyt hän pakenee teitä itkien eikä voi laulaa teille loppuun asti lauluaan. Varmaankin hänelle on tapahtunut jotakin; mutta hän luottaa minuun, ja minä aion kyllä saada selville, mikä tuo häntä painava salainen suru on."