"Sääli tuota nuorta, kaunista tyttöä; pitääkö hänelläkin nyt näin varhain olla sydänsuru", sanoi kuningas. "Mutta hänen surunsa ja ahdistuksensakin somistaa häntä erinomaisesti; ei hän kuitenkaan enää ole lapsi, hänestä on tullut täysikasvuinen kaunotar, kuten huomaan."
"Sinun jälkeesi, rakas Valdemar", sanoi Dagmar, "en ketään koko Tanskassa rakasta niin paljon kuin häntä. Hän on muuten iloinen ja järkevä, eikä kukaan tiedä paremmin kuin minä, kuinka hyvä sydän hänellä on."
"Mutta tuhannen tulimaista, mikä hänen on?" kysyi kuningas miltei kärsimättömästi. "Minä en kuolemaksenikaan voi sietää jonkun surevan. Ota selvä hänestä, rakas Dagmar. Jos sinä häntä niin rakastat, niin hänen täytyy Jumalan tähden myös olla onnellinen!"
"Kiihkeä armaani!" sanoi Dagmar hymyillen. "Sinä unohdat voimasi ja mahtavuutesi päivinä, että Hän, joka ohjaa onnenkin, hallitsee kaikkien kuninkaitten ja ruhtinaitten yläpuolella."
Kuningattaren lempeä huomautus saattoi nyt kuninkaan vakaviin ajatuksiin kansan ja valtakunnan onnesta. Hän koetti esittää Dagmarille suuria tulevaisuuden-tuumiaan ja viipyi hänen huoneessaan vielä hauskan ja tuttavallisen hetken.
Kuninkaan lähdettyä kuningatar Dagmarin huoneesta, palasi Kristiina-neito ja pyysi kuningattarelta anteeksi sen lapsellisen pelon, joka oli keskeyttänyt hänen laulunsa kuninkaalle.
"Eikö siinä todella ollut muuta?" kysyi Dagmar "Luota minuun, hyvä Kristiina, ja avaa minulle kokonaan sydämesi; sinulla ei ole vilpittömämpää ystävää kuin minä, ja kuningas itse on sanonut tahtovansa tehdä sinut onnelliseksi, jos se on hänen vallassaan."
"Kuningas!" kertasi Kristiina iloisena ja säikähtäen. "Tuo suuri, ihana sankari! — Ah, ei. Se ei ole mahdollista. — Sitä ei voi hän ettekä te, jalo kuningatar! Köyhän ritarin tytärparka ei koskaan uskalla ajatella omakseen onnea, mihin hän ei ole syntynyt. En minä tahdokaan koskaan ajatella sitä. Elkää minulta kyselkö enää siitä, hyvä, siunattu kuningatar! Minä en kuitenkaan tohdi tunnustaa teille enkä kellekkään muulle, mitä vain taivaan Jumala tietää — ja mitä ehkä myös on synti ja rikos ajatellakin."
"Synti ja rikos!" toisti kuningatar säpsähtäen. "Siitä sinua Jumala ja kaikki pyhät varjelkoot! Tiedän kyllä, että vielä sinä et voi moittia itseäsi ainoastakaan jumalattomasta tai rikollisesta työstä. Säilytä tästä puoleen salaisuutesi povessasi! Nyt minä en tahdo enkä uskalla udella sitä."
"Ah ei, jalo hurskas, kuningatar!" rukoili Kristiina polvistuen hänen jalkojensa juureen ja painoi itkien päänsä kuningattaren syliin. "Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, elkää toki uskoko mitään pahaa Kristiina-raukasta. Mielellänihän minä tunnustan teille, että sydämestäni rakastan häntä, häntä, jota en koskaan uskalla kutsua omakseni — maailman uljainta ja rakastettavinta miestä; mutta hän ei tiedä siitä mitään eikä saa sitä koskaan tietää. Ei se varmaankaan ole synti eikä rikos, kun sitä ei tiedä kukaan paitsi minä ja taivaan Jumala, kun minä hiljaisesti kunnioittaen kannan hänen kuvaansa sielussani, mutta en koskaan, enää salli hänen tarttua käteeni ja lukea salaisuuttani silmistäni — —"