"Onneton!" huudahti Dagmar kalveten, sillä hän uskoi nyt varmasti tytön tarkoittavan Valdemaria.
"Niin, onnettomaksi te voitte minua kutsua, jalo kuningatar! Mutta mitä minä siihen voin! Synti ja rikos se olisi vain, jos minä hetkeksikään voisin unhottaa meitä eroittavan pohjattoman kuilun, — ja ennemmin minun sydämeni murtukoon! Jos minun suonissani ei virtaakkaan Skjöldungien verta kuten hänen suonissaan, niin virtaa niissäkin sentään ylpeätä, jaloa aatelisverta, ja hyvä ja tahraton nimi on minun ainoa perintöni ja omaisuuteni."
"Kristiina, Kristiina-parka, minä ymmärrän sinut!" sanoi kuningatar syvästi, tuskallisesti huoaten. "Jumala sinua vahvistakoon ja lohduttakoon, eksynyt lapsiparka, minä en sitä voi! Minä voin ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja sen minä tahdonkin tehdä; viime hetkellänikin tahdon rukoilla sinun edestäsi. Elä kiellä; kuka tietää, mitä voi tapahtua. Elomme ja onnemme on Kaikkivaltiaan käsissä!"
Kiihkeästi väristen Dagmar painoi päänsä Kristiinan rinnalle ja itki. — Hän oli pyörtymäisillään ja Kristiina kutsui säikähtyneenä hänen hovineitojaan. Nuorelle, heikolle äidille oli sattunut vaarallinen kohtaus, ja Henrik Harpesträng kutsuttiin. Tämä pudisti päätään ja huomasi hänen tilansa arveluttavaksi. Säikähtynyt Kristiina-neito oli onneton ja moitti syystä kyllä itseään, että hänen sydämenasiainsa takia jaloa kuningatarta oli hänen osanottavaisuutensa vuoksi kohdannut tällainen onnettomuus.
Kuningattaren äkillinen ja vaarallinen huonontuminen keskeytti Riiben linnan juhlat yleiseen pelkoon ja murheeseen. Kuningas heitti pelipöydän kumoon ja riensi kuningattaren luo. Regitza lähti myös kuninkaallisen sulhasensa luota häntä katsomaan. Mutta lääkäri oli kieltänyt kaikilta sisäänpääsyn ja vaati vain rauhaa sairaalle. Kuninkaan käskystä olikin linnassa kohta niin hiljaista ikäänkuin kaikki sen lukuisat asujamet olisivat kuolleet, ja Riibessä ja sen ympäristöllä todistivat vain levottomat väkijoukot ja monet poistuvat vieraat päivän juhlallisuutta ja keskeytynyttä iloa.
Oli myöhäinen ilta. Linnan portin ulkopuolella seisoi tanskalaisrunoilija Thorgeir hiljaisena ja alakuloisena Riisen Kaarlon sivulla ja katseli suurta, tummaa linnaa, josta äsken loistivat soihdut ja kynttilät ja kuului maljain kilinä ja juhlahumu —, mutta mistä nyt ilo ja juhlallisuus oli kadonnut ikäänkuin salama olisi iskenyt. Nyt loisti vain heikko valo sairaan kuningattaren huoneesta, ja siellä täällä liikkui joku lamppu levotonna likimmillä käytävillä ja huoneiden läpi. Taivas oli tumma ja pilvinen. Näytti niinkuin kuolema olisi uhaten häilynyt raskaissa sadepilvissä kuninkaan linnan yllä.
"Olisiko nyt jo ilo ja onni mennyttä Riiben linnasta?" huokasi Thorgeir. "Enpä olisi uskonut silloin kun täällä viimeksi paloivat häätulet ja talonpojat tanssivat niin iloiten täällä linnan pihalla."
"Jo purjein rientävät Strange ja Dagmar-kuningatar!"
Minä lauloin silloin niin iloisena; nyt on minusta niinkuin minun pitäisi laulaa:
"Kera hurskaan Dagmarin lentää nyt Jumalan enkelit!"