"Mutta miksi seisomme täällä niin kauan, hyvä Kaarlo! Tehän seisotte kuin kiinnikasvettuneena ja vaanitte ohi kulkijoita ikäänkuin olisitte vahtina täällä ja pitäisitte vihollisena jokaista linnasta tulevaa ihmistä."
"Niinpä teenkin", vastasi Kaarlo. "Mutta jos näen oikein, niin silmäni ovat keksineetkin jo etsimäni. Näettekö tuon kumaraisen, synkän olennon, joka hiipii tuon kaivon ohi, kainalossaan kirjakäärö tai mitä lienee."
"Mitä te hänestä? Antakaa hänen mennä rauhassa, sehän on vain joku köyhä pyhiinvaeltaja-raukka, joka on matkalla Pyhään maahan."
"Se on susi lampaan vaatteissa, joka on matkalla helvettiin!" sanoi Kaarlo. "Se on maanpakolaispappi, joka väijyy Otto-kreivin henkeä ja aikoo kavaltaa kuninkaan salaisuuksia viholliselle. Minä olen vaaninut koko päivän häntä mutta hän kai on huomannut sen ja aina päässyt pakoon. Nyt hän on varmasti minun saaliini. Linnassa en uskalla nostaa melua, mutta kohta kun hän astuu portin ulkopuolelle, minä tartun häntä kaavun kaulukseen ja vien hänet torniin. Kas, nythän hän pysähtyy ja katselee ympärilleen. Tulkaahan hiukan syrjään; saatte uskoa että sillä miehellä ei ole hyvää mielessä, ei kuningasta eikä Otto-kreiviä kohtaan. Hänhän on löytänyt suojan Schwerinin kreivien luona. Ja jos hän on heidän palveluksessaan, niin hän on täällä varmasti vakoojana ja kavaltajana. — Mutta minne hän taas katosi, kun en näe häntä? Hän on koko noita! Minä olen valmis uskomaan, että hän voi tekeytyä näkymättömäksi. Tulkaa, rakas Thorgeir, auttakaa minua löytämään hänet."
"Jos hän on vielä linnan pihassa, niin hyvinhän me löydämme hänet", sanoi Thorgeir. "Jos niin on asiat, niin minä en sääli häntä ensinkään."
Kun Kaarlo ja Thorgeir menivät nyt linnanpihaan etsimään viekasta Arnfrediä, oli tämä takapihan kautta päässyt pakoon ja ratsasti kohta täyttä neliä Riiben katujen kautta, kainalossaan käärö tärkeitä papereita, jotka hän juhlahumussa oli verrattomalla yltiöpäisyydellään saanut käsiinsä kuninkaan salakammiosta.
Ovela pappi oli pian huomannut, että Kaarlo oli hänet tuntenut Kissanpään-ovella, kun hänen Ottoon heittämänsä kostonhimoinen katse oli ilmiantanut hänet. Siksi hän oli viisaasti lykännyt mieskohtaisen kostonsa parempaan tilaisuuteen ja kiiruhti suorittamaan tärkeämpää konnantekoa, minkä onnellisesta päättymisestä riippui koko hänen menestymisensä Schwerinin kreivien luona. Nuo tärkeät paperit kainalossaan ja hiottu tikari viittansa alla hän oli palatessaan kuninkaan salakammiosta piiloittautunut linnan hämäriin käytäviin, vartoakseen pimeään saakka ja toivoen vielä tapaavansa Otto-kreivin. Mutta kun juhla niin äkkiä keskeytyi, täytyi hänen lopulta pitää huolta turvallisuudestaan ja nyt vasta, kun hän ratsasti eteläportin sillan yli, hän hengitti vapaammin ja ratsasti hiukan hitaammin sen kappaleen joen viereistä tietä, joka ulottui metsään saakka.
Näin ratsastaessaan hän kuuli äkkiä loisketta joesta, ja hänen hevosensa pillastui ja syöksyi sivulle. Hän säikähti siitä niin että menetti suitset käsistään, mutta vielä enemmän kauhistutti taika-uskoista pappia ja hänen pahaa omaatuntoaan se että hän näki kalpean naishahmon, joka päässään ruohoseppele tanssi tummin, liehuvin hiuksin kuun valossa ja lauloi hurjaa laulua, keskeyttäen sen usein kaikuvalla naurulla. Hiukset nousivat pystyyn syntisen papin päälaella. Hänen kauhuaan lisäsi vielä likellä oleva hirsipuu-mäki, missä muuan pahantekijä makasi teloitettuna ja mistä pari käheä-äänistä korppia liitti huutonsa naisen lauluun ja nauruun. Hän luki kaikki ne rukoukset, jotka hän hädässään muisti; mutta hänen hevosensa nousi korskuen pystyyn ja pian hän loikoi voimatonna jokirannan ruohikossa.
Kun hän tointui, katsoi hän hätääntyneenä ympärilleen. Hän näki vain hirsipuun ja kuuli joen solinan; mutta noita, jonka hän luuli nähneensä, oli hävinnyt, ja hän nousi rohkeasti. Hänen hevosensa oli poissa. Ruohossa hänen vierellään välkkyi hänen tikarinsa, siihen hän tarttui nopeasti; mutta turhaan hän etsi tuskaisen vaanivin katsein papereita; niitä hän ei löytänyt mistään. Hän oli taas kuulevinaan loiskinaa joesta ja kaukaista naurua kaislain välistä, ja kauemmin etsimättä papereita hän pakeni tikari kädessään niin nopeasti kuin tutisevat jalkansa kantoivat, ja katosi hirsipuumäen taakse niinkuin pahantekijä, joka pakenee hirrestä ja pyövelin käsistä.
Seuraavana aamuna astui Henrik Harpesträng iloisena kuninkaan luo kertoen hänelle kuningattaren olevan parantumassa sekä uskovansa, ettei hengenvaaraa ollut, jos muuten oli Jumalan tahto että kuningatar toipuisi.