"Hänen hurskautensa, herra kuningas", sanoi lääkitystaitoinen pappi, "auttaa häntä kuitenkin enemmän kuin minun maallinen taitoni. Sillä pyhyys, arvoisa herra, on paras lääkitys sekä sielulle että ruumiille. Jos kuningatar sen lisäksi välttää kaikkia kiihkeitä mielenliikutuksia, samoinkuin vanhaa naudanlihaa, sianlihaa, vuohenlihaa sekä savustettua jäniksen lihaa, samoin lohta, suolaista silliä, toutainta ja kaikenlaista suolaruokaa, niin minä toivon Pyhän Neitsyen apuun luottaen, ettei tarvitse pelätä mitään vaaraa."
Kuningas tuli siitä itse pian vakuutetuksi. Hän kävi nyt usein kuningattaren luona ja huomasi hänen päivä päivältä paranevan. Hän iloitsi siitä sydämellisesti eikä lähtenyt Riiben linnasta. Mutta tämä sairashuoneen hiljainen elämä ja ilma, johon hän ei ollut tottunut, ikäänkuin ahdisti hänen elinvoimaista mieltään ja oli hänen kiihkeätä luontoaan vastaan. Vielä enemmän sai hänet synkäksi se ikävä tieto Roomasta, että pannanalainen piispa Valdemar, joka oli nöyrtynyt paavin edessä, Otto-keisarin vaikutuksesta oli päässyt vapaaksi pannanalaisuudesta, ja sen lisäksi vielä oli saanut oikeuden pitää messuja piispanpukuun puettuna. Mutta sitten kerrottiin vielä, että Saksenin herttua Bernhard oli keisarin tahdon mukaan, vaikka vastoin paavin nimenomaista päätöstä, asettanut hänet uudelleen Bremenin arkkipiispaksi. Vielä kerrottiin, että paavi oli kruunannut keisari Oton vähän aikaa sitten, kun tämä oli nöyrtynyt pitämään hänelle jalustinta. Näiden tietojen saapuessa Junkkeri Strange oli kuninkaan huoneessa.
"Mitä sinä siihen sanot, Strange?" lausui kuningas heittäen suuttuneena kirjeen pöydälle. "Yltiöpää serkkuni istuu taas arkkipiispan istuimella. Keisari Otto puuhaa Roomassa salaisesti minua vastaan. Nyt kun Fiilip on kuollut, ei hän enää tarvitse minun kättäni. Minä luin sen hänen viekkaista, teeskentelevistä silmistään, kun hän lähti täältä. Hän ei olisi suonut minulle tuota voittojuhlaa eikä hänelle ollut mieluista iloni hänen maanmiestensä paosta. Jonkun ajan kuluttua hän on jo joukkoineen minun maani rajoilla."
"Jumalan nimessä, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange iloisena. "Osaattehan te näyttää talvitien yhdelle keisarille niin kuin toisellekin. Paavin kanssa hän tuskin kauan on liitossa, ellei paremmin pidä valaansa ja lupauksiansa kuin mitä tuntuu tekevän. Sisilian Fredrik-kuninkaasta hän pelkää, syystä kyllä, saavansa vaarallisen kilpailijan. Mutta jos hän todella hyökkää häntä vastaan Apuliassa, on hänen ja paavin liitto lopussa."
"Tuo minulle paavin viimeinen kirje, Strange!" sanoi kuningas, heittäytyen väsyneenä lepotuoliinsa. "Se on siellä hyllyllä ulkomaalaisten asiapaperien joukossa."
"Missä, herra kuningas!" kysyi Strange, etsittyään turhaan kirjettä.
"Schweriniläisten asiapaperien joukossa."
"En näe niitäkään."
"Mitä", huudahti Valdemar hypähtäen ylös, "oletko tullut sokeaksi?" Hän meni nyt itse hyllyn luo ja huomasi hämmästyen, että hänen tärkeimmät paperinsa olivat kadonneet.
"Kuolema ja kirous! Kuka on ollut täällä?" huusi hän peloitta van vihaisena. "Eikö ovi ole ollut teljettynä ja lukittuna? Vai onko kavaltajia keskellämme?"