Nyt alettiin mitä tarkimmin etsiä kadonneita papereita; mutta niitä ei löytynyt mistään, ja kuningas kiukutteli turhaan tästä yltiöpäisestä ja käsittämättömästä, ryöstöstä. Hurskas Dagmar huomasi kuninkaan mielialan ja oli jo useita kertoja yllyttänyt häntä metsästykseen ja ritaripuuhiin. Eräänä päivänä hän toisti tämän pyyntönsä Henrik Harpesträngin läsnäollessa.
"Kuningatar on todellakin oikeassa, armollinen herra kuningas!" sanoi lääkäri, tarkasti katsoen kuningasta. "Kotkan täytyy lentää, ja valaan uida. Ei kumpikaan niistä jaksa kuulla messua loppuun saakka. Tupatyöt eivät ole niitä varten, herra kuningas! Teidän täytyy metsästää ja puuhata ja senlisäksi muutamina päivinä juoda rautaa viinin seassa! Muuten te voitte saada keltataudin. Sitäpaitsi en tiedä parempaa neuvoa kuin hurskaan ja tyytyväisen mielen."
Kun Henrik Harpesträng lisäksi vakuutti kuningattaren olevan täysissä voimissaan, myöntyikin Valdemar Dagmarin hartaaseen pyyntöön ja läksi, mukanaan lukuisa jahtiseurue, Skanderborgiin, missä hän aikoi muutamina päivinä huvikseen yritellä haukkametsästystä, joka lapsuudesta saakka oli ollut hänen lempihuvinsa. Kreivi Albert, ritari Otto ja Absalon Belg olivat mukana, mutta Junkker Strangen hän jätti Riiben linnaan, sillä tämä kuningattaren uskollinen ja harras ritari osasi usein iloisella ja hyvänsävyisellä pilalla ilahduttaa häntä. Ja hänellä oli määrä viipymättä lähettää kuninkaalle pikaviesti, jos kuningattaren tila mitenkään huononisi.
YHDESTOISTA LUKU.
Kuninkaan lähdön jälkeisenä päivänä voi kuningatar niin hyvin, että hän ensi kerran pääsi linnan puutarhaan nauttimaan raitista kevätilmaa, jota hän niin kaipasi. Oli kaunis, selkeä toukokuun päivä. Kristiina neito ei voinut saattaa kuningatartaan; hän näet sairasti ankaraa kuumetta eikä ollut nähnyt kuningatarta tuon onnettoman juhlaillan jälkeen. Regitza kuningatar oli häiden jälkeisenä päivänä lähtenyt kuningaspuolisonsa kanssa Ruotsiin. Mutta kreivitär Iida, joka itsekin vielä oli hiukan heikkona, seurasi kuningatarta parin neidon kanssa. Suurempaa seuruetta Dagmar ei suosinut. Hän halusi mielellään taas nähdä lempipaikkansa joen luona; mutta hänellä oli ollut vielä kuitenkin salainen pelko tätä paikkaa kohtaan, ja ainoastaan Kristiina-neito tiesi syyn siihen. Vaikka kuningatar senvuoksi kohta paikan etäisyyden takia luopui aikeestaan lähteä joen luo, luulivat kreivitär Iida ja neidot tekevänsä ilon viemällä hänet sinne. He saivat hänet houkutelluksi istuutumaan kantotuoliin, ja erästä kuningattarelle outoa syrjätietä he kannattivat hänet joen rannalle lehtimajaan. Iloisesti yllätettynä, mutta kuitenkin puoleksi pelästyneenä, Dagmar huomasi äkkiä olevansa lempipaikallaan. Oli valoisa päivä ja pian oli kaikki pelko haihtunut. Hän istui iloisena penkillä keinuvan veneen vieressä, ja uneksi taas lempeänä lapsuudestaan ja onnellisesta tulevaisuudestaan. Niin hän oli istunut kai jo tunnin verran ja aijottiin jo lähteä palaamaan linnaan. Silloin neidot ja kreivitär Iida näkivät ihmeekseen köyhän kerjäläisnaisen lähenevän, musta huntu vedettynä alas silmille ja repalaiset vaatteet märkinä. Hän kulki kumarassa, kuten vanha, sairas vaimo, kainalosauvaan nojaten. Mutta hunnun alta he näkivät kalpeat, nuorekkaat kasvot, joista välkkyi musta silmäpari.
"Mistä tuo vieras vaimo on tänne päässyt? Mitä hän meiltä tahtonee?" lausui kreivitär Ida. Kuningatar, joka tähän saakka oli katsellut uneksien joen pikku aaltoja, huomasi nyt vasta vieraan olennon ja huudahti säikähtyneenä.
"Elkää pelätkö, jalo kuningatar!" sanoi kreivitär Ida. "Se on varmaan joku köyhä kerjäävä vaimoparka; mutta on anteeksiantamatonta, ettei puutarhan portti ole ollut lukittuna tähän aikaan. Menkää tiehenne, pikku muori", sanoi hän naiselle. "Täällä ei ole paikka puhutella kuningatarta."
"Kyllä, juuri täällä!" vastasi vieras nainen, nauraen äänekkäästi ja samalla hän tungetellen läheni kuningatarta. "Oletteko unhottanut, mitä vellamoinen ennusti teille, kuningatar Dagmar?" jatkoi hän puolittain alakuloisesti, puolittain ilkkuvasti hymyillen. "Ei auta taistella virtaa vastaan: mitä siinä suuressa sinisessä kirjassa tuolla ylhäällä sanotaan, sitä ei kuitenkaan voi estää. Minä voin ennustaakkin: Ojentakaa minulle kätenne, kuningatar Dagmar, niin minä sanon, puhuiko vellamoinen totta."
"Pois, pois!" sanoi Dagmar kalveten. "Minä en halua kuulla ennustuksia — en tahdo tietää kohtaloani — ah, minähän tiedän sen liiankin hyvin. Tahdotko tappaa minut, paha nainen!"
"Minä olen liian vähäinen tahtomaan, ja te myös!" vastasi ennustajatar. "Meidän täytyy, niin se on! Tähdet eivät kysy parin tomussa matavan madon tahtoa. Te olette kyllä ylpeä, koska teitä kutsutaan Tanskan kuningattareksi, ja itse kutsutte maailman suurinta sankaria puolisoksenne; mutta sen takia ei teidän pidä katsoa kurjaa, kirottua vaimoa yli olkain? Minäkin olen kerran uneksinut olevani kuningatar. Sentähden minun ukkoni täytyi pudota rappusilta, sanoivat pahat kielet. Mutta siitä minä en tiedä mitään; siitä vastatkoon Musta. Te ette ole paljonkaan enemmän kuningatar kuin minä, kaunis Dagmar!" jatkoi hän hymyillen.