"Ei, — kuningatar on kaunis portugalilainen prinsessa Berengaria — hänellä on mustat silmät kuten minullakin, ja hän tahtoo kantaa kruunua meidän molempain puolesta. Hänelle Valdemar lauloi lemmenlauluja, kun te seisoitte alttarin edessä hänen palvelijansa kanssa. Jos tunnette kuningas Valdemarin käsialan ja sinetin, niin lukekaa ja katsokaa, valehtelenko minä. Elkää uskoko, että kuningas ajatteli teitä, kun hän kohteliaisuudesta ja säälistä syleili kuningatar Dagmaria!"
Näin sanoen hän ojensi kuningattarelle revityn kirjeen, ja keveästi kuin hirvi hän katosi pensaikkoon. — Kalpeana ja vavisten tuijotti kuningatar repaleista kirjettä: hän tunsi Valdemarin käsialan ja sinetin. Kirjaimet sulivat yhteen hänen silmissään; mutta hän ehti kuitenkin nähdä, että siinä käskettiin Junkker Strangen palata Böömistä ilman kuninkaanmorsianta, ellei se ollut myöhäistä; myöskin Berengarian nimen hän näki. Mutta sitten hän pudotti kirjeen kädestään ja vaipui voimatonna maahan.
Neitojen huudot kuultuaan kiiruhtivat Junkker Strange ja Henrik Harpesträng tuotapikaa paikalle. Hyvin säikähtyneinä ja huolestuneina he veivät kuningattaren takaisin linnaan. Junkker Strange oli nähnyt tutun, onnettoman kirjeen ja hävittänyt sen. Vasta kuningattaren huoneessa onnistui mestari Harpesträngin saada kuningatar tajuihinsa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen ja näytti muistavan vain hämärästi, mitä oli tapahtunut. Mutta hänen mieltään ahdisti, eikä hän voinut nähdä kylläksi ihmisiä ympärillään. "Sytyttäkää valot!" sanoi hän. "Onhan synkkä yö. Tuokaa luokseni kaikki Tanskan naiset, tuokaa kaikki viisaat ja oppineet. Ei, tuokaa vain pikku Kristiina, hän yksinään kuitenkin teistä kaikista ymmärtää minua! Hänkin kuuli mitä Vellamoinen lauloi:
"Sa poian synnytät puhtoisen; emo lämmin, kylmäpä isä sen."
"Eikö hän laulanutkin sillä tavalla, pikku Kristiina —" nyt hän kääntyi harhailevin katsein lääkäriin ja itki.
Saatuaan tiedon kuningattaren tilasta Kristiina-neito oli kuumeisenakin hypännyt sängystä ja kiireesti heittänyt ylleen kulta-reunuksisen hovihameen. Hän tuli nyt kuningattaren luo ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, niin ettei hän nähnyt kuningattaren käskystä sytytetyitä kynttilöitäkään. Kun Dagmar näki hänet, kohosi hän vuoteeltaan ja syleili häntä.
"Jos voit lukea, lapsi", sanoi Dagmar, "niin ota Raamattu ja lue minun sieluni lepoon! Sittenkun minä olen kuollut ja haudattu, saat sinä kantaa punaista purppuraa ja ratsastaa minun hevosellani!"
"Ah, jospa voisin vaan auttaa teitä, jalo kuningatar, jos voisin pelastaa henkenne omallani — minä tekisin sen niin mielelläni." Hän otti kirjan käteensä ja tuijotti siihen. "Ah, taivaan isä Jumala auttakoon teitä, rakas Kristus armahtakoon teitä! Teidän tuskanne on rautaa kovempi."
"Lue, lue, rakas Kristiina!" rukoili Dagmar tuskallisesti. "Kuulkaa, nyt Vellamoinen laulaa taas:
"Hiuskulta se poika on. Onni vaan sill' ei ole kauan seuranaan."