"Antakaa minulle lapseni, antakaa minulle lapseni! Se paha vaimo ei saa ryöstää minulta häntä! Lue, lue!"
Dagmar pusersi lasta rintaansa vastaan, ja Kristiina-neito luki Raamattua parhaansa mukaan, kyynelten virratessa hänen käsilleen ja kirjalle. "Ah jos Jumala sen tahtoo niin tapahtukoon niin", sanoi Dagmar vihdoin tyynemmin, "lähettäkää viesti Skanderborgiin ja pyytäkää herraani ja kuningastani palaamaan!"
Ennenkuin kuningatar oli toivomustaan lausunutkaan, oli se jo täytetty. Junkker Strangen käskystä oli lähetetty jo kaksi pikaviestiä Skanderborgiin kuninkaalle. Riisen Kaarle oli viimemmäksi lähetetty, mutta hän ratsasti niin nopeaan, että hän ehti paljon ensimäisen edelle. Hänen saapuessaan täyttä neliä Skanderborgin linnan luo, kuningas seisoi linnan parvekkeella katsoen tielle.
"Jumala varjelkoon minua siltä viestiltä, minkä tuo poika tuopi", sanoi Valdemar. "Hän ratsastaa kuin henkensä edestä. Jumala tiennee, kuinka nyt on Dagmarin laita."
Pian Riisen Kaarle toi tuon surullisen uutisen. Hän oli itse niin liikutettu, että hän vaivoin voi puhua. Kuningas nojautui parven rauta-aitaan niin että se taipui. "Jumala estäköön hänet kuolemasta, ennenkuin minä saavun!" sanoi hän rientäen hevosensa luo. Satojen ritarien ja asemiesten kera hän lähti Skanderborgista. Kun hän ratsasti Randbölin nummen yli, voi vain viisi miestä seurata häntä; kun hän saapui Gristedin sillalle, seurasi häntä vain Riisen Kaarlo vaivoin uupuneella juoksijallaan, ja kun hän ajoi Riiben sillan yli, hän oli yksin.
Naistuvassa vallitsi suuri suru ja valitus. Kuningatar oli saanut sakramentin ja viimeisen voitelun, ja kun kuningas ratsasti linnaan vievää tietä, kuului koko linnassa valitushuuto, että kuningatar oli kuollut. Hän lepäsikin kalpeana ja elonmerkkiä ilmaisematta Kristiina-neidon sylissä.
Kovin hengästyneenä kovasta ratsastuksesta kuningas astui ovelle. "Kuollut — kuollut?" kysyi hän. "Ja sanomatta minulle viimeistä hyvästiä."
Itkien polvistui Kristiina-neito leposohvan ääreen ja kannatti vielä kalpeata kuningatarta oikealla käsivarrellaan. Hän ojensi sydämellisellä säälillä kuninkaalle kätensä: "Elkää surko jalo kuningas!" sanoi hän. "Kuningattaren viimeinen sana oli teidän nimenne — hän olisi niin halunnut nähdä teidät vielä kerran."
"Rukoilkaa, rukoilkaa kanssani kaikki, jotka olette täällä!" sanoi kuningas polvistuen. "Rukoilkaa kristittyinä minun puolestani, että hän avaisi silmänsä ja minä saisin puhua vielä jonkun rakkaan sanan tässä elämässä hänen kanssaan."
Kuninkaan pyynnöstä kaikki polvistuivat rukoilemaan, ja kaikista oli kuin ihme, kun kuolonkalpea kuningatar nyt todella avasikin silmänsä vielä kerran ja tuijotti heihin kuin henkimaailman vieras. Monet työntyivät kauhistuneina syrjään, mutta kuningas lähestyi häntä ja tarttui hänen käteensä.