"Ah, ankara herrani ja kuninkaani!" sanoi kuningatar. "Miksi herätitte minut autuaasta unestani mahtavalla rukouksellanne ja valituksellanne? — Elkää minua pelätkö!" jatkoi hän, oudoin katsein tähystäen vapisevia omaisia. "Minun syntini ei ollut suuri, sanoi Herra, minun tuomarini — ah, kunpa en olisi sunnuntaisin sitonut silkkihihojani! Mutta menkää, menkää kaikki. Jumala siunatkoon teitä ja tuomitkoon teitä yhtä armollisesti kuin minua. Jää sinä yksin, rakas Valdemar! Sinun kanssasi on Herra suonut minun puhua pari lyhyttä jäähyväissanaa." Kaikki menivät, ja Valdemar jäi kahdenkesken kuolevan kanssa.
"Sinä olet sentään rakastanut minua, rakas Valdemar!" sanoi kuningatar alakuloisesti. "Minä näin sen kalpeista kasvoistasi ja ankaran silmäsi kyyneleistä. — Sinä rakastit minua kuin lempeätä sisarta, ja ikävällä minä sinusta eroan. Mutta kun kynttilä on sammutettu ja ovi sulettu, niin kaikki vieras on unohdettu —"
"Dagmar, Dagmar!" huokasi Valdemar tuskallisesti. "Voitko sinä epäillä minun rakkauttani ja uskollisuuttani?"
"En, en, sitä minä en epäile, enkä minä moiti sinua mistään viimeisellä hetkelläni! Mitä sinä sille voit, että näit ylvään Berengarian ennen minua?"
"Haa, mistä sinä tiedät, kuka sinulle on sanonut?" sammalsi Valdemar, hehkuvan punan levitessä hänen kalpeille poskilleen. "Taivaan Jumalan nimessä, Dagmar, minä olen sinulle ollut uskollinen — enkä minä ole nähnyt Berengariaa sen hetken jälkeen, jolloin vannoin sinulle uskollisuutta."
"Jos rakastit minua, niin et näe koskaan häntä enään? Mutta ei, — seuratkoon se sana minua hautaan — on kylliksi että minä vaivasin sinua eläissäni, — kuoltuani minä tulen sinun hyväksi hengeksesi. — Mutta elköön mikään lupaus sitoko sinun ylevää kuningassieluasi. Ah, mutta varo, rakas Valdemar; Berengaria on ylpeä ja kunnianhimoinen, sinun mielesi on myös suuruuteen ja valtaan. Muista Dagmaria ja ajattele kuolematonta sieluasi, kun kätesi on ojennettuna tämän maailman turmiollista suuruutta kohti!"
Valdemar vaikeni syvästi huoaten.
"Vielä sana, rakas Valdemar! Kun suru minun poistumisestani on häipynyt, etkä sinä enää jaksa elää yksin maailmassa — niin ajattele sitä neitoa, jota minä enimmän rakastin, ja joka sinua rakastaa ylimmin miesten joukossa. Minulle vain hän on ilmaissut, mitä muuten yksistään taivaan Jumala tietää. Sinä itse näit, kuinka hän kärsii sen salaisen rakkauden tähden, mikä hänellä on sydämessään sinua kohtaan. Hän on paljon kauniimpi ja parempi kuin minä, ja jos tahdot antaa Tanskalle ja pojallemme äidin niin elä kysy korkeata sukuperää ja kuninkaallista verta, vaan sydämen hyvyyttä ja sielun ylevyyttä — ojenna Riisen Kristiinalle kätesi, anna hänen periä Dagmarin kruunu!"
Hämmästyen kuunteli kuningas näitä sanoja ja luuli Dagmarin vielä hourivan: "Elä puhu siitä, rakas Dagmar!" sanoi hän surumielisesti. "Sinun kruunuasi ei hovineito voi periä, — mitä sinä olet ollut minulle ja Tanskalle, — ei mikään nainen voi maan päällä korvata."
"Muista minun sanani, kun minä olen kuollut!" kuiskasi Dagmar. "Ja nyt voi hyvin tässä maailmassa, anna rauha kaikille rauhattomille! Minun viimeisen rukoukseni takia vapauta kaikki katuvat syntiset kahleistaan. Hoivaa rakasta, nuorta poikaamme, minun kalleinta perintöäni! Jätä hänelle Tanskan kruunu, kun Herra kutsuu sinut minun luokseni ja ikuisen lepoon!"