"Nyt hankitte minulle hevosen, kunnianarvoisa herra, sekä teette hyvin ja saatatte minut tielle", sanoi hän kohteliaasti; "muuten täytyy minun tehdä äkillinen ja väkivaltainen loppu kallisarvoisesta elämästänne."
Munkki katsoi karsaasti kättä, jonka Otto viisaasti oli kätkenyt viittansa sisälle, ikäänkuin siinä salaisi tikaria, ja ääneti saattoi pappi hänet ladolle, jonka vieressä seisoi korkea, satuloitu hevonen. Otto näki nyt tien aivan edessään; hän laski pelästyneen munkin menemään, hyppäsi reippaasti satulaan ja lähti sieltä puolipimeässä aamuhämärässä, luottaen hyvään onneensa, tietämättä mihin päin oli mentävä. Luostarinportin avaimen heitti hän luotaan ja olisi nyt tuntenut olevansa täysin turvassa, jos hänellä vain olisi ollut miekka vyöllään.
Otto-kreivi ei koskaan ollut hurjemmalla ja vallattomammalla päällä, kuin milloin hänelle oli sattunut vastoinkäymistä, jonka hän oikein pani sydämellensä ja jota koetti salata sekä itseltään että muilta. Riideltyään Riisen Kaarlon kanssa hän oli uudelleen joutunut salaisen, Kristiinaan kohdistuvan lempensä pauloihin. Otto päätti tosin joka päivä olla koskaan enää Kristiinaa ajattelematta, mutta ripitti kumminkin itseään joka päivä Kristiinaan kohdistuvasta häpeällisestä epäluulostaan ja loukkaavista ajatuksistaan, joihin hän usein yhä uudelleen vaipui. Jos hän uskoikin Kristiinan käytöksen nuhteettomaksi, ei hän kumminkaan voinut saada päästänsä sitä ajatusta, että Kristiina salaa rakasti kuningasta.
Kuninkaan Gentissä oleskellessa oli kreivi Albert onnellisesti valloittanut brandenburgilaisen linnoituksen, ja Oton täytyi tyytyä toimettoman syrjästäkatsojan osaan. Tämä oli loukkaus, joka kävi ritarillisen nuorukaisen kunnialle enemmän kuin hän tahtoi muille näyttää. Kun kuningas oli palannut Gentistä ja kreivi Albertin leirissä valinnut sen lähetyskunnan, jonka tuli saattaa Berengaria prinsessa hänen kihlattuna morsiamenansa Tanskanmaalle, oli Otto virkistynein toivein keskustellut kuninkaan kanssa Kristiina neidosta. Mutta vaikkei hän enää voinut epäillä kuninkaallista enoansa salaiseksi kilpakosijaksensa eikä myöskään mistään luvattomasta yhteiselämästä Kristiinan kanssa, oli kuitenkin tapa, jolla kuningas vältteli hänen utelemisiaan sekä ankaruus, jolla hän nuhteli häntä tappelustaan Kaarlon kanssa, yhä enemmän vahvistanut Oton epäluuloa, että Kristiina salaa rakasti kuningasta. Sensijaan, että olisi Valdemarin ja Albert-kreivin kanssa palannut Riibeen, hän olikin pyytänyt lupaa saada seurata Junkker Strangea Flanderniin. Eikä koko tällä matkalla kukaan ollut iloisemmalla päällä kuin Otto-kreivi. Viimeinen vallaton valepukupila oli sekin ilmaus tuota hurjaa uhkamieltä, jolla Otto tahtoi rakkauttansa masentaa.
Hengelliseen matkaviittaan puettuna, lakki syvään silmille painettuna ratsasti hän nyt eteenpäin minne hevonen häntä vain halusi viedä. Ryöväys tuntui hänestä nyt huvittavalta arvoitukselta, ja häntä harmitti vain se, ettei ollut ehtinyt tiedustella, kuka oli toimeenpannut tämän seikkailun, jonka hän kyllä ymmärsi tarkoittavan Berengaria-prinsessaa. Pian hän unhoitti kuitenkin kaiken tapahtuneen ja rupesi uneksimaan Kristiina-neidosta ja muistelemaan kaikkia niitä ystävällisiä sanoja ja silmäyksiä, joilla Kristiina oli hänelle hyvänsuopeuttaan osoittanut. Hevonen, joka huomasi ratsastajan vaipuneen ajatuksiinsa, alkoi myös omalla tavallaan vaipua ajatuksiinsa ja oli kauan seisonut kaikessa rauhassa ruohoa syöden ojan reunalla, ennenkuin Otto sen huomasi.
"Onko tuo tyttö lumonnut minut?" virkkoi hän vihdoin unelmistaan heräten ja ajoi ratsunsa liikkeelle taas. "Enhän minä ole Valdemar, ja hän on nyt kerta kaikkiaan Kristiinan epäjumala. Haa! ei, nyt ei hän enää saa nähdä minua, ennenkuin olen iäksi vapaa ja irti näistä noidankahleista. Tekisipä mieleni kihlata ensimäinen prinsessa tai vaikkapa mustalaisvaimo, joka tielleni sattuu, ainoastaan näyttääkseni Kristiinalle ja kuninkaalle" — —
Tässä keskeytyivät hänen mietteensä, hän kuuli takanansa hevosen kavionkapsetta ja luuli samain vihollisten, joiden käsistä juuri oli päässyt, ajavan häntä takaa. Päivä oli jo valennut, ja hän näki ison ratsastajaparven takanansa. Häntä harmitti, että oli muuttunut aseettomaksi papiksi ja aikoi poiketa syrjäpolulle välttääkseen ratsastajia. Mutta outo hevonen ei tahtonut totella uutta, levotonta isäntäänsä; mitä enemmän hän sitä tahtoi komentaa, sitä ylimielisemmäksi ja hurjemmaksi se kävi. Kun nyt Otto peuhasi hevosen kanssa ja pudotti lakin kultakutrisesta päästään, huomasi hän äkkiä ympärillään ratsumiehet, jotka vanhan ritarin käskystä sulkivat häneltä tien. Sillävälin ratsasti vanha, vakava herra, mukanaan kaksi nuorta ritaria, lähemmäksi häntä ja katseli häntä tarkkaavaisena.
"Niinkuin sanoin Teille, isäni, hän se on eikä kukaan muu", sanoi nuorempi ritari, siro, mustatukkainen nuorukainen, "mutta hän on aseeton; pyydän Teitä, sallikaa hänen mennä rauhassa! Hän säästi henkeni paluumatkallamme Elben yli."
"Kirottu muisto!" mörisi vanha herra. "Otto, Lüneburgin kreivi", huusi hän äreästi, "laillisen keisarimme ja Saksan valtakunnan nimessä ottaa Brandenburgin rajakreivi Albert Teidät vangiksi." Samassa viittasi hän kädellä ratsumiehilleen, jonka jälkeen nämä sulkivat Oton keskellensä ja ryhtyivät toimenpiteisiin häntä sitoakseen.
"Hyi!" huusi nuori, mustatukkainen ritari. "Tämä ei voi olla isäni tarkoitus: kahleet ovat orjia ja pahantekijöitä eikä ritareita ja ruhtinaita varten."