Turhaan Yrjö mestari vetosi esimiehensä luotettavaisuuteen selittämällä, että niin seisoi mestari Harpesträngin "Oppikirjassa." Mutta piispan mielestä voi mestari Harpesträng tässä suhteessa olla yhtä suuri narri kuin moni muu, ja saadakseen sairaalle rauhan, hän ajoi kovaäänisen Yrjö-mestarin pois sairashuoneesta, jättäen sinne vain vanhan uskollisen palvelijansa Martin Riisen Kaarlon kanssa, jota ei saatu lähtemään sairasvuoteen luota, mutta joka lupasi olla hiljaa kuin hiiri.
Poika tukahuttikin heti kiihkeän ja äänekkään itkunsa. Hän istuutui hiljaa lattialle vuoteen jalkopäähän ja uskalsi tuskin itse hengittää, voidakseen kuulla hengittikö sairas. Yhä enenevällä tuskalla hän luuli huomaavansa nukkuvan hengityksen heikkenemistään heikkenevän, ja sill'aikaa kun vanha Martti ääneti rukoili ja huokaili uunin luona, itki poika hiljaa ja katkerasti vuodeuudinten takana.
Saxon nukkuessa, asteli Pietari piispa edestakaisin viereisen huoneen lattialla, kiivaasti väitellen Yrjö-mestarin kanssa, jota hän syytti siitä, että tämä suonenlyönnillään oli liiaksi uuvuttanut heikon vanhuksen voimia. Hän päivitteli samalla mestari Harpesträngin poissaoloa, loukaten hänen sijaistaan siinä määrin, että mestari Yrjö läksi suuttuneena pois, käskien piispan itsensä olemaan lääkärinä, koska hän oli ymmärtävillään taidon paremmin.
Pietari-piispa melkein aina suuttui ja kiivastui silloin kun hänellä oli voitettavana suru, mihin hän ei tahtonut alistua ja silloin se aina kohdistui keneen tahansa, joka ensimäisenä hänen tielleen osui. Mutta pian hän katui kiivauttaan, ja se, jota hän tällaisessa tilaisuudessa oli loukannut, oli aina varma saavansa pian nähdä osoituksen hänen sydämensä hyvyydestä ja rakastavasta mielenlaadustaan.
Sill'aikaa kun Pietari-piispan levottomuus Saxon takia pulpahti esiin vihaisissa sanoissa poistuneesta Yrjö-mestarista astui vanha Martti sisään ja pyysi häntä tulemaan sairaan luokse, joka oli herännyt levottomana ja pyytänyt rippiä ja ehtoollista.
Suurimmalla kiireellä piispa pukeutui virkapukuunsa, otti pyhät armonvälikappaleet käteensä, ja syvää surua tuntien hän meni rakkaan sairaan luo, käskettyään ensiksi Martin jäämään ulkopuolelle pitämään huolta siitä, ettei kukaan päässyt sisään.
Piispan astuessa sairashuoneeseen vallitsi siellä haudanhiljaisuus; Saxo näytti taas vaipuneen uneen. Pietari-piispa astui hämärään alkooviin, istuutui päänalaisen puoleen, eikä huomannut Kaarloa, joka istui vuodeverhojen peitossa, vuoteen jalkapäässä kädet ristissä rukoillen ja hiljaisia kyyneleitä vuodattaen.
Saxo avasi silmänsä ja tunsi piispan. "Minun tuntilasini on kohta tyhjiin juossut", alkoi hän. "Ei mikään raskaampi synti paina minun sydäntäni. Mutta rukoilkaa laupeuden Jumalaa että hän ristiinnaulitun poikansa ja iankaikkisen rakkautensa tähden antaisi minulle anteeksi sen, mitä minä inhimillisestä heikkoudesta olen rikkonut tässä maailmassa! Kalvava epäluulo painaa vielä raskaana mieltäni. — Minä en voi kuolla rauhassa ennenkuin olen uskonut sen teille, kirkon pyhään ja rikkomattomaan vaitiolosinettiin luottaen." Näin sanoessaan hän nousi puoleksi vuoteellaan ja loi katseensa huoneeseen. Mutta kun hän ei nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä, painautui hän rauhoittuneena vuoteelleen. "Ehkä tämä epäluulo itsessään on syntinen ja kirottu ajatus", jatkoi hän, "mutta, jos se on väärä, niin suokoon Jumala sen minulle anteeksi rakkauteni tähden kuninkaaseen ja isänmaahan. Maailmalta minä olen sen salannut, mutta nyt kuolinhetkelläni minä haastan kirkon pyhän tuomioistuimen eteen Knuut kuudennen salaisen murhaajan ja meidän nuoren Valdemar kuninkaamme myrkyllisimmän verivihollisen." — — Hän vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan jäykästi eteensä. "Minä tahdon haastaa syytteeseen miehen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt ruumiini pettävillä silmillä, mutta äsken hän seisoi selvästi sisäisen erehtymättömän silmäni edessä — ja minä luulen varmasti voivani tuntea hänet ja todistaa häntä vastaan viimeisenä tuomion päivänä, silloin kuin tuo jumalaton salaisuus on minulle selvänä, jonka minä nyt näen vain häämöittävän pelottavassa hämärässä — mutta joka uhkaa Tanskaa ja suuren Valdemarin sukua perikadolla." —
"Te kauhistutatte minua!" keskeytti piispa hänet. "Jos teidän epäluulonne eivät ole todistetut, niin älkää niitä tuoko esiin ja älkää raskauttako minun sieluani salaisuudella, joka on jätettävä vain kaikkitietävän tuomarin tutkittavaksi!"
"Jos Tanskan onni ja meidän nuoren kuninkaamme elämä en teille kallis", jatkoi Saxo — "niin älkää pelätkö kuulla ja vastaanottaa säilytettäväksi salaisuutta, joka, niin hämärä ja epävarma kuin onkin, kuitenkin voi olla teille valonkipinänä pimeydessä ja Tanskan hyvän hengettären viittauksena silloin kun hätä on suurin ja sydän neuvoton!" Nyt hänen äänensä yhä heikkeni. Pietari piispa ei aina kuullut hyvästi, ja hän ponnisti turhaan voidakseen kuulla ja ymmärtää jokaisen sanan. Kohta oli kuoleva menettänyt puhekykynsä ja osoitti nyt vain viittaamalla haluavansa vastaanottaa sakramentit ja viimeisen voitelun.