Kun Pietari piispa oli täyttänyt tämän surullisen velvollisuuden, vaipui Saxo rauhallisesti hymyillen hänen syliinsä ja heitti henkensä.
Syvän surun valtaamana ja epätietoisena siitä oliko hän ymmärtänyt oikein Saxon viimeiset merkilliset sanat, poistui piispa ystävä-vainajansa luota ja sulkeutui salakammioonsa.
Vanha Martti ei voinut nyt enää kauemmin pidättää kaniikkeja ja Saxon lukuisasti kokoontuneita ystäviä. He riensivät huolestuneina alkooviin, missä näkivät Kaarlon itkien polvistuneen rakkaan opettajansa ruumiin ääreen. Vanha Martti sääli poikaa ja sai vaivoin pakotetuksi hänet poistumaan ruumiin luota ja vei hänet lepäämään huoneeseensa. Kun poika oli toipunut, huomasi Martti ihmeekseen hänen kasvoillaan totisen ja melkein miehekkään vakavan ilmeen, jota hän ei ollut huomannut tuntia aikaisemmin. Hän kyseli pojalta yhtä ja toista tämän perheoloista ja tulevaisuuden aikeista, ja Kaarlo vastasi hänelle lyhyesti ja jyrkästi, mutta näytti kuitenkin ajattelevan aivan toista, kuin mitä häneltä kyseltiin.
"Mitenkä vanha sinä olet?" kysyi Martti lopulta. "Minusta sinä tunnut paljon vanhemmalta kuin ulkomuodostasi voisi luulla!"
"Minä olen jo kyllä niin vanha", vastasi Kaarlo, "ettei minua enää tarvitse pitää lapsena, ja osaan kyllä vaieta siitä, jota en tahdo enkä saa sanoa."
"Tahdotko sinä salata ikäsi?" kysyi Martti ihmetellen.
"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" vastasi Kaarlo. "Minä olen kohta yhdentoista vuoden vanha, mutta minä olen huomannut, että tunnissa voi vanheta enemmän kuin kymmenessä vuodessa, ja sinä et saa enää toista kertaa kysyä minun ikääni! Vaikka sinä oletkin jo vanha, niin minä tiedän asioita, joista sinä et ole uneksinutkaan, ja joista ehkä ei kukaan muu Tanskassa tiedä kuin minä. Sanoppas minulle, kuuleeko sinun isäntäsi hyvin?"
"Hän on joskus vähäkuuloinen. — Mutta luulenpa melkein sinun olevan hiukan päästäsi vialla, poikani! Mitä tietoja sinulla voisi olla, joista ei kenelläkään muulla olisi tietoa kuin sinulla? Ja mitä sinuun kuuluu, vaikka minun piispani olisikin hieman vähäkuuloinen. Kai hän ajoi sinut ulos kuunnellessaan sinun herrasi rippiä? Et suinkaan sinä ole ollut niin häpeämätön ja jumalaton, että olet pettänyt herrasi hänen viimeisellä hetkellään?"
Poika purskahti itkuun nämä Martin sanat kuultuaan; mutta pian hän taas hillitsi itsensä. "Hyvä Saxo-isä ei ainakaan voi sentähden olla minulle vihainen!" sanoi hän. "Mitä minä sille voin. Enhän minä istunut siellä kuuntelemassa, eikä kukaan sanonut minulle, että se oli syntiä ja Jumalan tahdon rikkomista. Mutta kun minä tapaan Saxo-isän taivaallisen isämme luona, niin hän saa nähdä, että olen osannut vaieta yhtä hyvin kuin piispa."
"Ole varuillasi, poikani!" huudahti Martti pelästyneenä. "Jos sinä olet ollut rippitunnustuksen todistajana, ja jos siinä, niinkuin näyttää, on ollut maata ja valtakuntaa koskevia salaisuuksia, niin voi yksi ainoa sana siitä tulla sinulle kalliiksi. Kirkon kanssa ei ole leikkiä laskeminen, ja jos minun herrani saa tämän kuulla, niin hän kenties on pakotettu sulkemaan sinut luostarivankilaan, kunnes sinulla on yhtä harmaat hapset ja parta kuin nyt minulla."