"Ethän sinä kuitenkaan ilmaise minua?" kysyi Kaarlo, katsellen rehellistä Marttia rauhallisin ja tutkivin katsein. "Elä tee sitä!" lisäsi hän reippaasti ja varmasti. "Minä osaan vaieta, mutta se, minkä minä tiedän, voi olla hyödyksi meille kaikille, kunhan taivaallinen isä antaa minulle ymmärrystä ja onnea."
Martti katseli ihmetellen reipasta, totista poikaa, joka näkyi kasvavan hänen silmiensä edessä jokaista sanaa lausuessaan. Vaikka vanhus olikin utelias kuulemaan tuota tärkeää salaisuutta, jonka poika joko tiesi tai oli tietävinään, niin hän ei kuitenkaan uskaltanut panna Kaarlon vaikenevaisuutta koetukselle, sillä hän pelkäsi itse tulevansa osalliseksi salaisuudesta, joka oli kirkolle kuuluva, ja jonka uteleminen ei ollut maallikolle luvallista.
"Mene levolle", sanoi hän huolestuneena, "ja rukoile Kristusta ja Neitsyt Mariaa varjelemaan järkeäsi ja kieltäsi! Koeta unohtaa mitä nyt ajattelet, ja tule jälleen samaksi lapseksi kuin eilen olit. Jos lapset jo kehdossa saavat harmaan parran, niin ei ole pitkältä maailman loppuun."
Sen sanottuaan Martti poistui huoneesta ja jätti pojan itsekseen. Suru rakkaan opettajan kuolemasta ja ne tärkeät, vakavat ajatukset, jotka niin äkkiä olivat täyttäneet hänen mielensä oudostuttivat ja pelottivat Kaarloa. Hänestä tuntui kuluneen monta vuotta viime yöstä, jonka hän oli valvonut Absalonin haudalla. Hän oli nyt yksin ja hyljättynä ventovieraiden ihmisten joukossa, mutta hän tunsi samalla vaurastuneensa ja viisastuneensa niin, että saattaisi huolehtia itsestään. Kuitenkin hänen mielensä oli alakuloinen ja huolestunut. Viimein hän sydämellisellä hartaudella luki iltarukouksensa ja vaipui uneen. Hänen herätessään muistui tuo salaperäinen asia hänen lapselliseen mieleensä kuin hämärä tuskallinen uni, ja hän tunsi vain hyvin elävästi surun rakkaan opetusmestarinsa kuolemasta, sen huojensi ainoastaan ajatus siitä uudesta elämästä, jota hän nyt omin neuvoin sai alkaa.
Pietari piispa oli sulkeutunut moneksi päivää salakammioonsa, eikä nähnyt muita ihmisiä kuin vanhan palvelijansa, jota hän ei syvässä surussaan vastustellut eikä torunut.
Rehellistä Marttia, joka tunsi herransa luonteen, alkoi pelottaa tämän harvinainen hiljaisuus ja surumielisyys, ja hän usein tahallaan teki erehdyksiä toimissaan, mutta hänen ei onnistunut silläkään saada nuhdesaarnaa isännältään.
"Tänään siis tuo vanha Sorön pappi haudataan!" sanoi Martti kahdeksantena päivänä Saxon kuolemasta, tuodessaan aamulla piispalle olutkeiton. — "Kaikki nuoret kaniikit tahtoisivat olla kantajina. Pitkin katua on sirotettu puksipuun lehtiä ja havuja, ja kaikkialla valmistaudutaan yhtä komeasti kuin jonkun piispan hautajaisiin — ja kuitenkin hän oli vain halpa kirjuri ja pappi."
"Sinä typerä, hölmö ihminen!" huudahti nyt piispa kiivastuen ja työnsi olutkeittovadin kumoon. "Jos sinä et vieläkään käsitä mikä mies hän oli, ja että hänen laisensa kirjuri on enemmän arvoinen kuin kymmenen piispaa, niin voithan sinä nähdä minusta ja kaikista tämän kaupungin kirjallisesti sivistyneistä miehistä, että me olemme kadottaneet isän ja että me suremme häntä kuin arkkipiispaa tai kuningasta."
"Vai niin!" jatkoi Martti iloisena, nähdessään rakkaan isäntänsä taas virkeänä ja voimakkaana, ja hän koetti tarkasti nostaa lattialta tinavadin, pelastaakseen mitä taisi sen sisällöstä. — "Vai niin! Te surette nyt paljon enemmän, herra piispa, kuin silloin kun se entinen arkkipiispa kuoli siellä Sorössa — mikä hänen nimensä olikaan?"
"Absalon, suuri Absalon!" huusi Pietari piispa polkaisten jalallaan — "Kylmä, tunteeton pölkkypää, oletko sinä jo unohtanut niin suuren nimen? Jos ei kansa paremmin muista suurten miestensä nimiä niin, Jumala paratkoon, nukkukoon silloin ikiunta."