"Aivan oikein, arkkipiispa Absalon", — vastasi Martti rauhallisesti, vaikka kyynelsilmin, pyyhkiessään hihallaan pöydälle kaatunutta olutta. "Hänen kuoltuaan te jo ensimäisenä päivänä kutsuitte minua pölkkypääksi, ja nyt hänen kirjurinsa kuoltua kului kokonaista kahdeksan päivää ennenkuin te voitte huomata, miten kovasydäminen kollo minä olen."

"Vanha, rehellinen Martti!" sanoi piispa liikutettuna ja puristi hänen kättään. — "Minä kyllä huomaan mihin sinä pyrit, sinä tunnet minut, ja tahdot mieluummin nähdä minun mellastavan kuin surevan. Kutsuessani sinua typeräksi ja tunteettomaksi, tein häpeämättömän väärin. No, olkoon niin! sinä olet oikeassa. Minä en tahdo enää kauemmin istua täällä pää nuokuksissa ja antaa ahdistavan, kuolettavan surun masentaa itseäni. Minä tahdon kohottaa pääni, ja hellittää sydämeni tunteet hänen haudallaan. Tuo tänne juhlapukuni. Minä tahdon puhua Tanskan kansalle suuren Saxon haudalla! Minä tahdon kiittää Jumalaa siitä, minkä hän antoi meille; hänessä, enkä tahdo istua täällä toimetonna! — Herra antoi, Herra otti — kiitetty olkoon Hänen nimensä —!"

Oli vuoden viimeinen päivä. Tiheä hallasumu leijaili kaupungin yläpuolella, ja päivällisen aikaan oli melkein yhtä pimeää kuin illalla. Tuomiokirkon suuri hautajaiskello alkoi soida. Piispankartanon portti avattiin, ja käyräsauva kädessään Pietari-piispa astui hitaasti ja juhlallisesti Roskilden kaupungin kaikkien pappien ja veljeskunnan jäsenten etunenässä, johtaen suurta ruumissaattoa kirkkoon. Naiset ja lapset kurkistelivat uteliaina ikkunoista ja ovista. Monet katsojat valittelivat sumun peittävän heiltä koko loiston ja komeuden, sekä himmentävän soihtujen valon, mutta monen vieraan silmä kostui nähdessään nuorten kaniikkien ja Pietari piispan syvän surun. Nuoret kilpailivat keskenään, päästäkseen kukin vuorostaan kantamaan rakasta taakkaa, ja moni jalon Saxon ystävistä kulki paaria kantaessaan enemmän kumarassa surusta kuin taakan painosta. Kirkon pääalttarilta Pietari-piispa puhui voimakkaita sanoja rakkaan vainajan muistoksi ja kunniaksi, mutta pian tukahuttivat kyyneleet hänen voimakkaan äänensä, ja hän viittasi piispansauvallaan kuoripojille, että he alkaisivat tavallisen Reqviemin [Sielumessun].

Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla. Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen, mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.

"Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!" kuiskasi hän uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. "Se mitä tuo, joka tuolla makaa", hän viittasi hautaan, "ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi, elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja pysy uskollisena eläville! — Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää."

Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan; mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta. Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.

VIIDES LUKU.

Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan, sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen. Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren, valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä, aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta, jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta. Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.

"Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia leikkikaluja!" sanoi pieni tyttö.

"Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi", väitti kasvatusäiti.