"Ei hänkään suutu!" keskeytti lapsi, "hän ei ole niin paha!" ja nyt hän näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon, ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut enää koskaan itkeä.
"Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?" kysyi Kaarlo surullisena.
"Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka", vastasi lapsi, "niin tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun nimesi on?"
"Kaarlo!"
"No, tule sitten Kaarlo!" näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet mukanaan portaita myöten sisään.
"Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole nyt järkevä, pikku Rigmor neito!" sanoi kasvatusäiti. Mutta kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä, suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä, vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari, jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi. Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut. Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä, perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin, eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi, ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg) kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta, näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.
Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta Pommerin herttua Ladislausta vastaan.
Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.
Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien, ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta. Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa, sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.
Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa oikeutettu vastaamaan.