"Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!" sanoi hän keskeyttäen — ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa, jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan, uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. "Tuo mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa", ajatteli hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen ja varmasti: "Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu." Tämän sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona lattiaa kohti.
"Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!" vastasi kreivi nöyrällä itseluottamuksella. "Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa sinulla on minulle, kaunis poikani?"
"Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?" alkoi poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta ja varmuudesta "Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon herran ja taitavan asemestarin palvelukseen", jatkoi hän yhä rohkeammin, "jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari."
"Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?" kysyi kreivi ihmetellen ja hymyili, "sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt kuin olisit puoleksi ritari."
"Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra", — vastasi Kaarlo, "niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa", — tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. — "Hän oli luvannut viedä minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne, mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon mustaan hautaan."
Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.
"Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä niin kuin näen", sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, "niin sinä myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti ja kuuliaisesti." — Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.
"Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo herra?" kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä. Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor riemuissaan käsiään. "Katsoppas vain Kaarlo!" huusi hän iloisena pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. "Nyt on sinullakin isä niinkuin minulla, — mutta minulla on kaksi!" jatkoi hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.
Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita, harmaita silmäripsiään. "Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää luonani, jalo ritari!" sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen suureen hopeapikariin, "Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!"
"Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni kohtaan!" vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi Albertin ankara katse.