"Olkaa suora, ritari Kaarlo!" sanoi kreivi Albert synkkänä. "Jättäkää mokomatkin pappien puheenparret! Minä en pidä teitä typeränä haaveilijana. Mutta sanokaa minulle totuus, muuten minun täytyy pitää teitä viekkaana teeskentelijänä! Lippu-ihme oli teidän ja hurskaiden hengellisten herrojen yhteinen sopimus. He halusivat tällä retkellä olla sekä sotapäällikköinä että profeettoina, jopa itse taivaan Herrana, jos se vain oli mahdollista. Sen mitä puolihullu Pietari piispa uneksi ja ennusti, on viekas arkkipiispa pannut täytäntöön. Ainakin on varmasti todettu lipun tulleen vuorelta, missä arkkipiispa pappinensa seisoi."
"Elävän Jumalan nimessä! Herra kreivi!" huudahti Kaarlo hämmästyneenä, tuntien kunniantuntoansa loukatun. "Te loukkaatte suuresti sekä minua, että noita hurskaita, kunnianarvoisia herroja, jos te uskotte meidän tahtoneen petollisella ilveilyllä pilkata Jumalaa ja pitää kuningasta sekä kaikkia kristityitä narreinamme. Mitenkä olisimme voineet tehdä sopimuksia keskenämme, olinhan minä vankina keskellä vihollisten joukkoja."
"Kyllä jokainen tiesi mistä tuuli kävi, ja miten pitkälle linkojen voima kantoi; teidän asevarustuksenne kukkulalla seisoessanne myöskin tunnettiin. Ettekö te lipun pudotessa sanonut Absalon Belgille ja kaikille muille sotavangeille sen olleen merkin taivaasta, jota te odotitte? Ja kuka muu kuin Pietari piispa tai arkkipiispa on pyytänyt teidän odottamaan merkkejä ja ihmeitä?"
"Ei kukaan muu. Se on totta, herra kreivi. Ja jos te pidätte sitä sopimuksena ja harkittuna ilveilynä — niin" —
"Niin minä sitä nimitän, vaikka olisikin siihen onnensattuma ollut osaksi avullisena!" keskeytti Albert hänet kiivaasti. "Elkää koettako uskotella minulle Jumalan enkelien tai jonkun räätälipyhimyksen taivaassa asettuvan ompelemaan meille kauniita silkkilippuja. Antaa vain kansan uskoa sellaisiin satuihin, ja jos tuo usko antaa sotilaille rohkeutta, niin se on tervetullut sekä minulle että kuninkaalle; mutta minä olen jo siksi vanha, etten heittäydy pappien ja karanneiden oppipoikien narriksi. Jos te ette tunnusta minulle totuutta, Riisen Kaarlo, niin elkää enää milloinkaan uskaltako astua silmieni eteen! Minä olen teidän herranne ja asemestarinne, enkä minä ottanut teitä lapsena luokseni antaakseni teidän nyt soaista minun ja muiden rehellisten ritarien silmiä, ja salliakseni teidän himmentää sitten minun sotapäällikönkunniaani typerällä ilveilyllä!"
"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, jalo herra!" vastasi Kaarlo käsi sydämellä. "Jos minä olen valehdellut teille, tai milloinkaan ajatellut pettää teitä tai yhtäkään kristittyä sielua, niin rutistakoon pyöveli rikki minun ritarillisen kilpeni ja vetäköön sitä kurjimmalla kaakilla lokaista tietä pitkin. Silloin hävitettäköön ritarikunnan pyhä merkki kiehuvalla vedellä minun olkapäiltäni, ja te saatte ikuisin kirouksin laahauttaa minut petollisena ja kunniattomana ritarina mestauspaikalta ruumispaarille."
"Hyvä on!" vastasi kreivi Albert hymyillen säälivästi ja taputti häntä olkapäälle. "Minä uskon siis teidän olleen sokean ja herkkäuskoisen välikappaleen muiden käsissä. Nyt minä tahdon antaa teille vain yhden hyvän neuvon. Ruvetkaa papiksi mitä pikemmin sitä parempi ja tehkää Kaarisenkartanosta luostari. Pankaa risti ja pääkallo laivanne kylkeen sen neitosennimen sijaan, jonka te kohteliaisuudesta olette sinne panettaneet! Hurskaalle sielulle, jolle jo on uskottu taivaallisia salaisuuksia, ovat maalliset mainetyöt ja onni kuitenkin sulaa turhuutta. Minä jään nyt tänne suojelemaan kirkkoa halvoilla, maailmallisilla aseillani sekä vahvistamaan kuninkaan valtaa täällä; ja sen ajattelen voivani tehdä ilman ihmetöitä. Minä täydellisesti kunnioitan piispoja ja pappeja sekä myöskin kaikkia profeettoja ja ihmemiehiä. Mutta se ritari, joka vaaran uhatessa odottaa taivaan ihmeitä avukseen, ei ole minun miehiäni, olkoon hän vaikka kuinka kuninkaan ja papiston suosikki."
Kreivi Albert käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä, ja Riisen Kaarlo poistui sydän syvästi murheisena entisen asemestarinsa teltasta. Hänen ihana, uljas toiveensa päästä kerran Pohjoisalbingin kreivi Albertin vävypojaksi näytti iäksi haihtuneen petollisena harhakuvana.
Kalpeana surusta ja suuttumuksesta, epätoivon ilme kasvoillaan, hän riensi alas rantaan. Kreivi Albertin kylmyys ja ylenkatse näyttivät ikäänkuin syösseen hänet onnentaivaastaan tyhjään, ilottomaan maailmaan, joka oli täynnä pettymyksiä ja kavaluutta, ja missä ehkä pyhinkin oli valhekuorta ja kurjaa silmiensokaisua. Sillä kreivi Albertin epäilys näytti hetkeksi saaneen hänenkin epäilemään kaikkea sitä, minkä kuitenkin uskoi nähneensä ja kokeneensa.
Tullessaan rantaan hän näki siellä suuren ihmisjoukon koolla. Kuninkaan ja useiden ritarien läsnäollessa arkkipiispa ja Pietari piispa kastoivat suuren joukon pakanoita. Kaarlo tunkeutui soturien lomitse, ja se, mitä hän siellä kuuli ja näki, palautti taas rauhan hänen sieluunsa sekä uskon tuohon ylentävään ihmetyöhön, joka hänen mielestään näytti saavan täällä uutta vahviketta siunausta tuottavan vaikutuksensa kautta. Hän nimittäin ihmeekseen tunsi pakanoiden joukossa hurjan, uljaan Kyriawanin, joka riuhtaisi mustan leijonan kypärästään ja sotki sen jalkoihinsa.