"Nyt minä tiedän kristittyjen Jumalan olevan kaikkia muita voimakkaamman!" huudahti pakana. "Antakaa meille hyvä Jumala pahan sijaan! Häneen, joka teille hädässänne antoi tuon lipun, häneen enkä keneenkään muuhun, minä tahdon nyt uskoa kuolemaani asti!"
"Täytyykö hurjimman pakanan tulla tänne minua nöyryyttämään!" sanoi Kaarlo itsekseen ja loi punastuen katseensa maahan. Kohottaessaan katseensa hän näki arkkipiispan kunnioitusta herättävät kasvot ja hän pyysi häneltä sydämessään hartaasti anteeksi, että oli silmänräpäyksenkin voinut epäillä hänen ja hänen innokkaan veljensä rehellisyyttä. Kaarlon tavallinen rohkeus ja ilomielisyys olivat taas palanneet. Ihanan Rigmorin kuva liiteli jälleen elämän haluisina unelmina hänen sielussaan. "Herran käsi on voimallinen minussa, enkä minä tahdo pelätä!" puheli hän puoliääneen itsekseen katsellessaan uutta kilpimerkkiänsä. "Minä näytän epäuskoiselle kreiville rakkauden olevan pelkoa voimakkaamman."
"Aivan oikein, poikani! Usko rakkauteen! Rakkaus on voimallinen!" kuiskasi ystävällinen ääni hänen korvaansa. Pietari piispa oli kädet ristissä astunut hiljaa hänen ohitsensa luolaansa.
VIIDES LUKU.
Neljä viikkoa senjälkeen seisoi Rigmor-neito kuningatar Berengarian vieressä Riibehuusin parvekkeella, iloisena katsellen kuninkaan komeaa voittokulkua linnaan. Ylevä, uljas kuningatar oli häikäisevän kaunis komeassa puvussaan. Viimeisen lapsivuoteen jälkeen hän oli saanut takaisin raikkaan tuoreen värinsä sekä sen häikäisevän, neitseellisen kauneuden, joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut Valdemariin hänen nähdessään hänet ensi kerran. Sitävastoin oikullisen Rigmor neidon kalpeat posket ilmaisivat salaisen sydänsurun häntä kalvavan, vaikka hänen vilkkautensa ja iloiset liikkeensä eivät suinkaan sitä osoittaneet.
Etumaisena iloisten ristiritarien jonossa ratsasti nyt kuningas linnansillan yli, arkkipiispan ja Pietari piispan välissä, ja suuri, punainen, valkoristinen lippu liehui loistavana höyhentöyhtöjen yli. Ritari, yllään taivaansininen haarniska ja kypäränsilmikko suljettuna, kannatti sitä korkealla, ja Rigmor luuli tykkivin sydämin tunteneensa Riisen Kaarlon.
Kuningatar naisineen tervehti kuningasta ja hänen seuruettaan liehuvilla hunnuillansa, ja nuori prinssi Valdemar juoksi riemuiten isäänsä vastaan linnanpihalle, kertoakseen heti hänelle, että hän nyt osasi ratsastaa kilpaa suurimpien soihtupoikien kanssa.
Kuningas hypähti valkean ratsunsa selästä, painoi pojan rintaansa vasten ja kiirehti ylös linnaan sulkeakseen ihanan kuningattarensa syliinsä.
Kuningatar tervehti häntä innostuneena ja iloisena: "Terve kuninkaallinen urhoni!" sanoi hän. "Voittoon ja onneen Volmari syntyi, eikä koko maailmassa ole sinun vertaistasi kuningasta!"
Riemuiten kuningas painoi hänet rintaansa vasten. "Niin, Berengariani!" sanoi hän onnesta huumautuneena. "Nyt vasta on minun onneni ja iloni täydellinen. Vasta tänä hetkenä minä uskallan kutsua itseäni Valdemar Seieriksi ja kysyä onko koko maailmassa ketään minua onnellisempaa!"