"Oi, katso poikiamme, Valdemarini! Katso, miten he ovat kasvaneet!"
Samassa juoksi pieni, kolmivuotias Eerik iloisena ja ystävällisenä häntä vastaan, ja onnellinen isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämellisesti.
"Hänestä tulee isänsä näköinen!" sanoi kuningatar. "Mutta elä unohda minun pientä, itsepäistä Aabeliani. Kaikki sanovat hänen olevan minun näköiseni. Mutta kas poikaa: hän tulee mustasukkaiseksi, kun sinä hyväilet Eerikkiä."
Kuningas laski nyt soman, ystävällisen pojan takaisin lattiamatolle ja kääntyi pientä yksivuotiasta, mustasilmäistä poikaa katsomaan, joka istuen hoitajattarensa käsivarrella rypisti otsaansa ja pui pientä nyrkkiään veljelleen. "Tuhat tulimmaista, mikä poikaa vaivaa?" kysyi kuningas nauraen. "Enpä ole mokomaa ennen nähnyt! Onko hän todellakin vihainen? Jos minä en olisi niin iloinen ja onnellinen tänä hetkenä, jalo kuningattareni", sanoi hän totisesti, "ja jos ei poikanen olisi niin siunatusti sinun näköisesi, niin rankaisisin häntä ankarasti pienuudestaan huolimatta. Poika, etkö soisi veljellesi siunaustani tai etkö jaksa odottaa vuoroasi? No, tule nyt! Kyllä minä sinuakin pidän hyvänä. Kas vain, hän ei tahdokaan!"
"Hyi Aabel!" — sanoi kuningatar ja otti pojan käsivarrelleen. Nyt juoksi poika iloisena isänsä syliin. Valdemar suuteli pientä itsepäistä veitikkaa ja tunsi itsensä kaikin puolin onnelliseksi.
Voittorikkaan kuninkaan kotiintulopäivää vietettiin juhlapäivänä koko maassa. Riibehuusissa ei ollut koskaan vietetty suuremmoisempaa ja komeampaa voittojuhlaa. Arkkipiispa Antero toimitti kirkollisen kiitosjuhlan tuomiokirkossa juhlallisen innostavasti, kehoittaen kansaa ylistämään ja kiittämään suurta, taivaallista kuningasta, joka niin ihmeellisesti oli lähettänyt Tanskan uskollisille ristisotureille sekä heidän urhoolliselle kuninkaallensa pelastuksen ja voiton taivaasta. Hän kuvasi taivaallisen ihmeen loistavin värein ja sellaisella totisuudella ja hartaudella, että jokaisen, joka kuuli ja näki kunnianarvoisen vanhuksen, täytyi polvistua ja nöyrällä luottamuksella kääntyä rukouksessa sen Käsittämättömän puoleen, jolle ei mikään maailmassa ole mahdotonta.
Hurskaan arkkipiispan sanat näyttivät syvästi liikuttaneen kuningasta. Mutta kuningatar katseli häntä ja arkkipiispaa tutkivin silmäyksin ja näytti ihmettelevän, että he molemmat olettivat tuon omituisen tapahtuman todellakin ihmeeksi.
Kirkkojuhlan päätyttyä kuningas vastaanotti linnan isossa ritarisalissa vasalliensa ja etevimpien miestensä onnittelut. Hän istui, kruunu päässä ja valtikka kädessä, kuningattaren rinnalla komealla norsunluisella valtaistuimellaan, ja heidän yllänsä liehui pyhä ristilippu. Kun valtakunnan neuvosto ja etevimmät läänitysmiehet olivat kuninkaalle lausuneet omansa ja kansan ilon hänen onnellisesta ja voitollisesta kotiintulostaan, astui Pietari piispa esiin, piispansauva oikeassa kädessään ja iso pergamenttikirja vasemmassa. Outo tuli loisti hänen intoa hehkuvista silmistään, mutta kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolevan. Hänellä oli yllään piispallinen juhlapukunsa, ja hänen astuessaan juhlallisesti esiin kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään. Katse kohdistuneena ristilippuun hän notkisti polvensa ja laski kirjan valtaistuimen juurelle. Sitten hän nousi hitaasti: "se hetki on tullut, jota minä odotin!" aloitti hän. "Herra lannisti vihollisemme ja antoi lipun niille, jotka häntä pelkäsivät. Hän on elämän lähde, ja hänen valossaan me näemme valkeuden. Terve kuningas Valdemar, Valdemarin poika!" jatkoi hän. "Te olette saavuttanut suurimman voittonne! Nyt ihmiset tietävät Herran käden suojelevan teitä ja isänmaata. Tällaisena hetkenä minä lupasin tuoda teille tämän tärkeän kirjan. Se on vanhan Saxo-isän perintö teille ja Tanskan kansalle. Se on todenperäinen todiste kansan ja teidän autuaan isävainajanne elämästä ja mainetöistä. Te näette siitä kuin peilistä mihin Tanskan kansa on syntynyt ja luotu, sekä miten kaikkien niiden suurten ja mahtavien kävi, jotka unohtivat Herran kunnian omansa tähden ja sielunsa pelastuksen tavoitellessaan maailman turhuutta. Tämän pelastuksen lipun ohella, jonka Herra meille lähetti hädässämme, näytti minusta sopivalta antaa teille tämä kallisarvoinen sielunlahja — —"
Tässä kuningas keskeytti hänet äkkiä ja ylisti autuaan Saxo vainajan ahkeruutta ja suuria ansioita, sekä kiitti Pietari piispaa siitä huolellisuudesta, millä hän oli toimittanut kirjan jäljennetyksi.
Mutta Pietari piispa ei ollut vielä sanonut sanottavaansa; hän tuijotti terävästi kuninkaan valtijassilmiin ja jatkoi: "Armon ja siunauksen hetki on tosin tullut, herra kuningas. Mutta ettei armo muutu kuritukseksi ja siunaus kiroukseksi, niin muistakaa mitä lupasitte minulle Jumalan kasvojen edessä tuona tuskan ja hädän yönä ennen pyhän Vituksen ja Modestuksen päivää! Elkää unohtako onnenne päivinä, että sama käsi, joka korotti, voi teidät maahan masentaa, sillä Herra on ylpeitä vastaan, mutta antaa nöyrille armonsa! Armias Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä elonne loppuun! Mutta jos ette pidä lupaustanne, niin muistakaa minun viimeiset sanani, silloin kun ankara tuomio kohtaa teitä ja kansaa! Sillä väkevä on tuleva rohtimeksi, sanoo Herra Zebaot, ja hänen työnsä kipinäksi, eikä ketään löydetä sitä sammuttamaan."